Jälleen se saapuu, yhtä varmasti kuin Siljarastit tienvarsiparkkeineen, nimittäin katupöly. Loivana astmaatikkona en ole vallan iloissani aiheen tiimoilta, mutta uskon vahvasti taka-taka-takatalveen ja sen suomaan helpotukseen. Leijonan allakin on vielä nastat, hetken.
Tiistaina ajattelin olla suunnattoman tehokas ja tehdä tehoharjoitteeni suoraan töiden perään Kaupin ulkoilupuistossa. Toiveissa olivat sulat hiekkatiet ja tasainen alusta, olenhan nykypolven suunnistaja. Teemana oli 3x10 min reippaan rentoa retkutusta muutaman minuutin palautuksella, lähinnä orastavasti vauhtia etsiskellen ja montun reunalta lipsumista vältellen.
Alkuverryttelyssä totesin lumitilanteen olevan vielä hiukan sorttinen, mutta en antanut sen häiritä tiukkaa keskittymistäni. Olenhan nykypolven suunnistaja. Ensimmäinen riipaisu oli jotensakin normaali, jalat olivat istumatyöstä raskaina ja hengitys kulki tutun raihnaisesti. Veto sujui loppuvaiheilleen varsin kiitettävästi, kunnes saavutin edelläni käveleskelleen naiskaksikon koiransa kera. Koira oli mäyräkoiran kokoinen mäyräkoira, joka oli luonnollisestikin irti, tietysti. Ohittaessani ryhmittymän 3.33 min/km -vauhdilla, koira yllättäen tempautui perääni seitsemästä "omistajan" huudosta huolimatta. No siinä jolkotti Tsaari ja mäyris rinnakkain. Toinen yritti haukkoa happea ja toinen pohjetta. Kello pelasti ja sain pysähtyä. Mäyris seisahtui hölmistyneenä ja valehtelematta teki mieli kenkäistä. Mutta ruskeat nappisilmät sulattivat kovan suunnistajan kuoreni ja annoin olla. "Omistaja" vain hymyili saapuessaan paikalle, minä en.
Toista vetoa ehdin tallata kolmisen sataa metriä, kunnes näin edessäni uuden naiskaksikon, tällä kertaa mukana kaksi koiraa. Lihakseni olivat tähän mennessä jo nortuneet kipakkaan menoon ja vauhdin lisäys hetken päästä olisi oleva tosiasia. Tällä kertaa karvaturrit olivat kooltaan hiukan karskimpia ja säntäilivät yli reitin puolelta toiselle "leikkien". Elikot olivat "omistajiensa" takana ja osasin ennakoida pahinta. Yskäisin merkiksi ja toinen sekarotuisista kääntyi minua kohden aloittaen armottoman laukan kohti minua. Toinen naisista vaistosi ehkä liikkeen ja kääntyi myöskin, mutta ei lähtenyt laukkaamaan minua kohti. Sen sijaan myös hän tyytyi huutamaan koiralle. Arvannette tuloksen. Pysäytin vedon ja käännyin tallustelemaan takaisin rauhallisesti tuntien samalla nappisilmät selässäni ja odotin vain sitä kaunista hetkeä, kun turrin leuat pureutuisivat epätasapainoisiin pakaralihaksiini. Naisen huudot jatkuivat ja moppe ilmeisesti totteli kahdeksatta pysähtymiskäskyä ja sai keksin, minä en.
Suurena koirien ystävänä koirien ulkoiluttaminen kuntoilureiteillä taajama-alueella ilman kytkentää saa minulta varauksettoman kannatuksen. Jatketaan samaan malliin. Sain vedot lopulta nippuun kaikesta huolimatta ja päätin, että vastedes ajan itseni syvälle metsikköön Pirkkalan-Lempäälän rajamaille ja vedän kovan alustan vetoni päättyvällä metsäautotiellä, jonka kääntösilmukasta voi löytää leposohvan, telkkarin ja vieläpä voiteluainekannun. Mainittakoon vielä, että tiistaisissa vedoissa ohitin myös sorsan, tuon armottoman luonnon puhtaan villieläimen. Ohittaessani häntä reaktio oli täysin neutraali. Ei pakaroita hamuavia hampaita tai haukkumista. Tyynesti vain pieni 'kvaak'. Kyllä Sorsa tietää.
Kaupissa oli muuten vielä latu jonkinlaisessa kunnossa. Ja lunta huoltorakennuksen vieressä rivitalon korkuinen kasa. Ihmettelin jo syksyllä, miksi kaupunki tykittää lunta yötä päivää kerrostalon korkuiseksi kasaksi, mutta ei ladulle. Korkeakankaalla hiihdettiin jo kuukausi ennen Kauppia. Nyt en enää ihmettele. Onhan tuollainen lumikasa nyt huhtikuussa kiva katsella ja muistuttaa talvesta. Eipä muuten ollut yhtään hiihtäjää, eikä latumiehiä. Ja kohta kukkii leskenlehdet. Näillä mennään.
Jotta fokus ei karkaa, niin vielä pieni mopoautokeissi. Lähtiessäni vetotreenistä pois kurvasi paikalle säksätin viereiseen ruutuun. Kotturasta nousi housut puolireidessä roikkuen jalkapalloilijalupaus, joka nappikset kädessä lähti soljumaan kohti tekoviheriötä, ei tule uutta Litmasta hänestä. Paitsi korkeintaan vammojen osalta. Samaan aikaan ohi pyöräili saman lajin edustaja varustekassi taakkatelineistöllä kohti samaista kenttää. Hänestä voi tulla uusi Litmanen. Vaikka tuskin tulee. Toista oli meidän aikaan. Tai kolmekymmentä vuotta sitten. Pelattiin ilman kenkiä pimeässä. Tuskin oli edes palloakaan, mutta ei se menoa haitannut.
Viikon kuuma urheiluotsikko on eittämättä tullut naisten joukkuelajien piiristä: Ilveksen SM-kultaa voittanut hokijoukkue sai kaupungilta kymppitonnin palkinnoksi. Ja koska Classic voitti salibrändin SM-kultaa, pitäisi myös heidät palkita. En näe. Kumpaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti