Odottavan aika on pitkä...

Nyt odotan kotiin pääsyä. En suinkaan kansainväliseltä lentokentältä, vaan töistä. Tai tavallaan odotan töissä töihin pääsyä. Ja sitten kotiin. Eli en siis ole juuri nyt töissä, vaikka olenkin töissä. Sillä vasta kohta olen taas varsinaisesti töissä. Siksi tämä ei siis ole työaikaa, vaikka olenkin työpaikan koneella. Ehkä olisi kuitenkin syytä mennä jo kotiin...

Ylläoleva teksti on eiliseltä, kun aloittelin tätä kirjoitusta tuskissani...

Mutta vielä vähän Siljarasteista. Suorituksellani yllätin itseni ja todennäköisesti myös monen muun. Tai suoritus sinänsä ei yllättänyt itseäni, mutta sijoitus kyllä. Rata oli ihan OK, vaikka ei sopinutkaan meikäläisen profiilille. Toisaalta myös viime vuonna kauden aluksi juoksin yhden parhaista kisoistani helpolla radalla ja helpossa maastossa. Siitä alkoikin sitten alamäki, kun siirryttiin vähän vaikeimpiin maastoihin. Joten ehkä olenkin ollut koko ajan väärässä omista vahvuuksistani, tiedä häntä. Siljassa minuutin lähtöväli oli tällä kertaa minulle suosiollinen, kun Pohjalan lisäksi sain edellä menneistä kiinni Haiharan Rapamahan. Mies vetelikin viimeisen kolmanneksen melko sujuvasti ja kun oma mono ei  syönyt enää yhtään kovempaa, tyydyin varmistamaan Eman suunnistuksen edellä nohevaksi.

Mutta se suorituksista. Palaan vielä hetkeksi kisojen pysäköintiasiaan, jota pohdin jo ennen kisaa, kun kaikesta huolimatta sain itselleni kiireen. Startin myöhäisestä ajankohdasta johtuen en tietenkään tullut pohjoistuuleen seisomaan varsinaissuomalaiselle maatalon pihalle, vaan ajoitin tuloni reiluun tuntiin ennen starttiaikaa. Arvasin joutuvani jonon perään ja otin kävelyaikaan pienen lisäyksen alkuverryttelyn verryttelyksi. Lopulta autoltani oli matkaa kisakeskukseen 3,6 km, mitä pidän jo aika paljona. Osa autoistahan selitteli kaikennäköistä kiireestä lähtöön ym. ja tunki lähemmäs. Näin tekivät lopulta myös oman seurani juniorit, jotka pysäköityään ensin autonsa omani perään toimitsijan ohjeen mukaisesti, lähtivät hetken päästä kaahailemaan lähemmäs kisakeskusta. Itse olen sen verran kisoja järjestellyt, että tiedän jokaisella ratkaisulla olevan oman perusteensa, joten siksi noudatin ohjeita ja lähdin kävelemään. Parin kilometrin jälkeen aloin jo hiukan tuskastua, kun painava rinkka selässä jouduin jo tosissaan työntämään, ettei tulisi kiire. Ja kuitenkin lopulta tuli. Ja startissa tuuli kaatoi Huippuliiga-kyltin jalkani päälle 40s ennen piippiä. Olisiko tämä joku enne ko. kisasarjalle?

Jäin miettimään tuota pysäköintiä vielä sen verran, että kuinka tässä pitäisi pohtia tasapuolista tulkintaa kunkin urheilijan lähtökohdista rahapalkintoja jakavaan kisaan. Eli jos joku ajaa ohjeista huolimatta autonsa kisakeskukseen, niin onko hän samalla viivalla sellaisen kanssa, joka "pakotetaan" kävelemään kisapaikalle melkein neljä kilometriä ennen starttia varusteet selässä. Mitenköhän asia on esim. pikajuoksussa? Mahtaisiko Usain olla tyytyväinen, kun pistettäisiin ensin talsimaan neljä kilometriä kisapaikalle ennen satasen finaalia. Samalla Asafa saisi kärrykyydin viivalle eli olisiko se silloin se kuuluisa sama viiva sitten, tä?!
Tai toisaalta ottiko kukaan autonsa siirtäneistä huomioon sen, että jotkin tyhjät välit saattoivat olla myös tieliikenteeseen kuuluvia kohtaamispaikkoja, jotta tie ei tukkiutuisi. Eli jos joku kisaajista olisi saanut sydänkohtauksen ja olisi tarvittu ambulanssi paikalle. Kuinkahan olisi homma sujunut, kun joku alkupään lähtijä olisi pungennut vastakarvaan Vectrallaan eikä väistämispaikkaa olisi ollut, koska jollakin oli ollut kiire lähtöön ja "oli aivan pakko" saada auto vähän lähemmäs.

En tuomitse, enkä puolusta, koska Fööri otti kyytiin 500m:n matkaksi ennen kisakeskusta. Joten syyttävät sormet vaan tänne. Mutta se siitä.

Ensi lauantaina pitäisi sitten taas iskeä. Matka on miehekäs ja lähtöväliinkin on satsattu resursseja, hyvä niin. Lisäksi olen kerrankin saanut paikan punaiseen ryhmään, enkä numerolle 8 tai 10 kuten yleensä algorytmityksellä on ollut tapana tarjoilla...
Maaston pitäisi sopia kuin nyrkki silmään, mutta eihän noista koskaan tiedä. Pitkästä aikaa on kuitenkin kiva ja odottava fiilis lähteä kisaan, kun kunto tuntuu ihan hyvältä ja viimoiset treenit ovat sujuneet nousujohteisesti. Hiukan tässä tietysti pelottaa, että koska se vire sitten nuupahtaa, kun viimeiset päivät ovat olleet lähinnä neppailua. Loppuun vielä tamperelainen tyyppimaasto, jossa vierailin tiistaina. Yksi pummiloinen tuli, kun mielestäni täysin syteen kartoitetussa rinteessä en mennyt riittävän pitkälle jyrkännekulmia kujuilemaan. Siitä ja maastoon yhtä aikaa lähteneestä sussarin ulkoiluttajasta huolimatta tuntemus oli varsin posetiivin oloinen. Ehkä tuota koirafobiaani on joskus syytä availla tarkemmin, koska muuten tämä menee ihan oudoksi koirafriikkeilyksi...