Elimistö lähti hyrisemään, kun sain torstaina koulun ravitsemussalista tonnikalavuokaa. Perinneapurahakin alkoi tuntumaan hyvältä jutulta ja äkkiseltään muistelin kerran olleen jo ainakin kolmas kun ko. tunnustuksen sain. Koska apurahan voi saada vain joka kolmas kerta, niin alkaahan tuo jo olla uran pituuden merkki. Veikkaisin kuitenkin kaikesta huolimatta, että keskiviikkoinen tilaisuus oli minulle laatuansa viimeinen.
Ihmisen muisti se on ihmeellinen asia. Varmistin nimittäin Pirkan hiihdon osallistumiseni ja samalla kysyin, että miksi kohdalleni on merkitty hiihtokertoja jo kolme, vaikka olen ollut mukana vain kaksi kertaa. Minua palvellut naishenkilö löi ystävällisesti faktat pöytään ja löytyihän sieltä merkinnät vuosilta 2000 (aika n. 5.02), 2001 (4.47) ja 2003 (4.24), joten tällä kertaa urheilutilastoissani oli selkeä reikä. Alkaahan se jo olla merkki uran pituudesta sekin. Samalla muuten korjasin tulevan lähtöryhmäni hitaimmasta keltaisesta siihen nopeaan punaiseen, joten nyt latu pitäisi taittua alle 6.30:n. Toimistovirkailijat olivat päätyneet hitaimpaan ryhmään ilmeisesti seurani perusteella, koska jostain syystä Viimeiset pirkkalaiset eivät ole vielä saavuttaneet ansaitsemaansa arvostusta hiihdon saralla. Nyt sekin työ pohjustetaan, tosin tilan ahtaudesta johtuen käytän virallista lyhennettä Vimpat.
Eilinen veksi sujui hyvin, vaikka pohkeet jurnuttivatkin jo kympin kohdalla ja mahassa möyri maksalaatikko. Loppua kohti kuristaen niistin ajaksi 1.16,09, joka on aiempaa "ennätystäni" (maaliskuu 2009) 2.30 parempi. Keskisyke oli täsmälleen sama 159, joten ei mitään uutta auringon alla, paitsi ehkä lievää kehitystä. Nythän toki kasasin itselleni valtavat paineet maaliskuulle, jolloin on tarkoitus juosta sama 19,69 km:n lenkura uudelleen.
Viikonloppu meneekin hisun merkeissä Korkeakankaan pyhätössä, tosin lauantaina pääsen alustajaksi paneelikeskusteluun AV-leiripäivässä. Aiheena on asenne...Voi veljet! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti