Antaa paukkua!

Vuoden viimoinen treeni on saatu päätökseen ja ladulla oli iloisen paljon muitakin hiihtäjiä, vaikka jätkäpojat ampuivatkin jo euroja taivaalle ympäri turuja. 

Lupasin ratkaisun joulupähkinään ja niin myös teen. Ennen varsinaista paljastusta nostan kymmenien vastausten joukosta kaksi yksilöä, nimittäin nimimerkit Veterano ja PC-Erä-Haapa. Veterano on Vimppojen suunnistusjaoston rogaining-vastaava, ja antaumuksellinen tehtävään paneutuminen tuhansien kilometrien päästä ansaitsee erityismaininnan. Samoin kuin PC-Erä-Haapa, jonka mobiilivastauksessa oli 50%:n osumatarkkuus...

Mutta jokaisessa tapauksessa nyt on uuden vuoden aika, joten putsatkaapa pullanmurut pöydiltä, vaihtakaa liina, luodatkaa katse tukevasti etukenoon, koska nyt mennään kohti vuotta 2011 isolla ryminällä!

Joulua ja pähkinöitä!

Tämän vuoden joulutervehdykseni on suunnattu erityisesti suunnistusniiloille, joiden intohimona on pähkinöiden purenta. Nimittäin tämän vuoden S-liiton julkaisussa majaillut kuvasuunnistus oli mallia Trail-O, enkä oikein syttynyt aiheeseen. Niinpä otin härkäsonnia sarvesta ja väsäsin mittaamattomalla vapaa-ajallani "aikani kuluksi" lukijoille oman kuvasuunnistukseni lähimetsiköistä.

Pähkinän laatu ei ole mallia hiottu, vaan sopivan rosoinen pikantein yksityiskohdin:

- kuvat on otettu pirun nopealla valmistelulla aamuhämärissä 18.12.2010 digipokkarillani, mallia halpa.

- annettu kuvaussuunta on viitteellinen

- kuvista muodostuva rata ei ole mallia ratasuunnnittelun aateli

- jos rastilippua ei meinaa kuvasta löytää, pitää vain katsoa tarkemmin

- ratamestari ei vastaa virheistä

- radan pituus n. 3,9 km

- palkintoja ei jaeta, eikä vastalauseita käsitellä, toki pieni purnaaminen kuuluu blogin henkeen

- ratkaisu paljastetaan 31.12.2010

Joten oikein hyvää joulua ja rauhallista meininkiä toivottavat ratamestari Tsaari ja apulainen Taimi!

 

Lähtö, kiven pohjoispuoli (kuvaussuunta koillisesta)

1. rasti, läntisen kiven pohjoispuoli (koillisesta)

2. rasti, silta (luoteesta)

3. rasti, ison kiven länsipuoli (pohjoisesta)

4. rasti, jyrkänne (luoteesta)

Rasti 5. suon eteläreuna (kaakosta)

6. rasti, pienen kumpareen lounaisjuuri (idästä)

7. rasti, polkujen risteys (lännestä)

8. rasti, jyrkänne (luoteesta)

9. rasti, ojien risteys (lännestä)

Maali, tien ja polun risteys (etelästä)

Ja sitten vain siis sijoittamaan kuvien rastit tähän karttaan...

Nyt blogi hiljenee joulun viettohon. Ulkona on 25 raatia pakkasta eli juoksukeli sopivimmillaan, joten sinne siis!

Vuoden pimein päivä, nyt!

Ainakin suomalaisissa kaupoissa. Ristus ja maaria, kun koitin pikaisesti ruokatunnilla pyörähtää tekemässä ihan normaalit ruokaostokset viereisessä ostoshel...paratiisissa. Kaunis ja viaton ajatus oli, ettei kai siellä nyt keskellä päivää ketään. Eipä ollut ei. Paitsi kaikki. Oli ihmistä joka sorttia, kärryä, säkkiä, pussia, visaa vai pankkia, kiitosheitä jne. Koska ko. liikkeen rakenne on minulle vieras, saivat tällä kertaa rakuunat ja suurimot jäädä hyllyille. Loppui aika ja miehestä voimat. Kyllä adventtisohjon kyntäminen kuuluu joillekin muille hulluille, mutta ei minulle. Siinä meinaan sai purjon lehdet kyytiä, kun poukkoilin kohti kassaa.

Eilen vedettiin taas hallivetoja. Yksi viikon kohokohta oli eittämättä viimeinen kakkosen veto, jossa ohitin Syrjälän Tepon ja Siikis-Martin. Kyllä tuntui hyvältä ja kovalta. Tässä yhteydessä ei kannata mainita, että ko. kaksikko jutteli mukavia siinä vauhdissa, kun itse painoin elämä pelissä vaahto suusta lentäen. Eikä myöskään kannata mainita, että yhtä aikaa aloittaneet Leksa ja Angsti olivat jo silmänkantamattomissa. Hyviä hetkiä ei siis kannata pilata merkityksettömillä yksityiskohdilla.

Nyt olisi muikean mahtava hiihtokeli, mutta taidan pysyä hyvissä fiiliksissäni sisällä televisiota katsellen. Olen vain aina miettinyt, että millä ratkaisisin yhden ongelman. Nimittäin joka kerta kun ojentaudun viltin alta vaihtamaan kanavaa kaukosäätimellä, niin paljas ranteeni tuppaa kylmettymään. Jotain pitäisi keksiä. Onneksi jotkut ovat jo keksineet ja pistäneet rahaksi, näin! Tähän on tultu, olen jälleen sanaton. Aletaanko olemaan jo laiskuuden ytimessä? Näkisin. Sitäpaitsi tuo on ennen tunnettu esim. nimillä takki, paita, tms. Tai ainakin niiden puolikas.

Laskin aivan itse eilen... mäkeä.

Viime viikko oli ja meni lujaa, mutta joka tapauksessa lyhyt katsaus sinnekin lienee paikallaan. Kyse ei kuitenkaan ollut kovinkaan normiviikosta. Juoksijan polvea hoidettiin venyttelyllä, itsehieronnalla, hieronnalla, buranalla, piikkimatolla, sähköllä ja juoksemalla. Hoito toimi jotensakin hyvin ja torstaista alkaen kykenin jo erinäisiin kunnon harjoitteisiin:

TO: Pirkkahallissa 12 km aerobisella kynnyksellä sahailua neljän minuutin molemminpuolisilla vauhdeilla, päälle juoksutekniikkaa ja verryttelyjä.

PE: Ensimmäinen vapaan lenkki lähiladulla lähinnä verryttelyn merkeissä erinäisten kiireiden väliseen aikaikkunaan sullottuna. Kaikki oli hyvin reilun minuutin, kunnes metsästä juoksi täysin yllättäen ja pyytämättä h**vetin iso musta koira raivoisasti jalkoihin, jolloin mukkasin oikein huolella. Koira yritti tehdä minusta lopun, mutta painin itseni jalkeille verisesti vääntäen. Tosin nivunen oli jo venähtänyt kaatumisessa ja huusin kaksi rumaa sanaa. Omistajaa en nähnyt, vaikka palasin vielä tapahtumapaikalle murren luovutettua.

Siinä se, pirulainen.

Illalla vedin kuitenkin hallilla 5x2000m / 2' kiihtyvästi ja kivaa oli. Varsinkin kun olin paikalla vähän ennen iltayhdeksää, jolloin radalla on rauhallista. Paitsi kun paikalle osuu jätkäpoikalauma, jolla ei ole aikomustakaan harrastaa liikuntoa, vaan rötväillä paikalla muuten vaan. Aikani katselin karkkipaperien heittelyä ja kuuntelin huutelua juoksustani sekä eläkeläisvaksille haistattelua, kunnes ensimmäisen kerran avasin suuni omaan rauhalliseen tapaani. Huutelu loppui, mutta kun sällit lopulta lähtivät valumaan radalta pois, kaatoivat he reuna-aidat mennessään. Silloin äärimmilleen viritetty hermostoni laukesi lopullisesti, varsinkin kun vieressä seissyt futisvanhempien joukko vain katseli ja hymyili. Juoksin katsomon taakse joukkiota vastaan ja nappasin ystävällisesti  ensimmäistä jolppia raiveleista kiinni, lihavin louskuttaja tosin pääsi valitettavasti karkuun. Saatoin jantterin vaksin kopille ja sen jälkeen alkoi pojilla nostotalkoot. Itse juoksin viimeisen vedon 6.49.

Ennen kuin joku kukkahattu aloittaa, niin voin todeta rauhoittavasti, etten ole koskaan viisivuotisen opettajaurani aikana ottanut yhtäkään oppilasta raiveleista, enkä tule ottamaan. Mutta vapaa-ajalla en em. toimintaa siedä, jos ei kerran ole pakko. Sori.

LA: Aamulla nopea vaellus lumihangessa pojan treenikyyditysten välissä ja siitä sulavasti ristiäisten valmisteluun. Illalla olin aika hapoilla ja iltalenkki typistyi loton vientiin Teboilille. Ei tullut edellisviikon kaltaista jättipottia kohdalleni, Casino tosin ei pettänyt taaskaan.

SU: Nautiskelua perinteisellä Toivion laduilla pari tuntia hilpeässä pakkasessa, oi että. Illalla kuntosalin matolla jurnuttamaan. Tunti sikamaista hikoilua ja paheksuvia katseita kiihtyvällä vauhdilla. Juoksu kulki kuin unissa ja olo oli autereinen. Siinä se.

Toki viikkoon mahtui jotain muutakin, ehkä maininnan arvoisimpana tulipalo työpaikalla. Kuvailen tilannetta Ilta-Sanomien uutisointia mukaillen:

Maanantaina illalla eräs säippäri päätti murtautua rakennuksemme alakerrassa sijaitsevaan pelihalliin (todellisuudessa RAY:n pienet toimistotilat). Hälytyksen tullessa kaveri hätääntyi ja pani sytyttäen tulipalon hämätäkseen vartijoita. Lopulta hän jäi itse jumiin palon keskelle ja soitti palokunnan paikalle. Vaarassa olivat myös samassa rakennuksessa sijainneet Gigantti (eri rakennus sadan metrin päässä) ja kodinkoneliike (eri rakennus, josta liike oli lopettanut jo viikkoja sitten). No, joka tapauksessa meille tuli julmetut savuvahingot ja pari etäpäivää evakossa. Nyt ollaan taas takaisin toimistolla, mutta savun haju on ihan kiitettävä ja siivouksen meteli jatkuvasti päällänsä. Sopivan mesta paikka astmaattiselle kestävyysurheilijalle.

Aamulehti otti taas napakasti kantaa suomalaiseen huippu-urheiluun maanantaina J.Jokisen kirjoituksella. Muutostyöryhmän työ on meikäläisen silmissä ollut koko ajan vähän valjussa valossa, eikä kiekkomiehen lähtö varsinaisesti valoa kirkastanut ainakaan sitoutumisen (tai tarpeellisuuden) osalta. Mutt amikäs siinä, kun tällä narrijoukkueella on varaa maksaa palkkaa nykyisen uuden koutsin lisäksi kahdelle aiemmin erotetulle. Eikä ne pojat tietenkään juuri mitään tienaa, suolarahoja. Meni vielä toinen herroista arvostelemaan huippu(palkattujen)pelaajien työmoraalia, ei käy sellainen päinsä.

Eihän suomalaisessa urheilussa voi tuon perusteella olla mitään taloudellisia ongelmia. Jaa, mutta mitenköhän huippu-urheilussa...

Aatonaattona pläjäytän jouluyllätyksen lukijoille, halusitte tai ette :)

Hip hurraa!!

Tästä se lähtee. Aamupala oli mennä väärään kurkkuun, kun alkoi ahdistaa tuonkin tohinan kuunteleminen. Mutta antaa olla, keskitytään omiin tekemisiin. Niissäkin on ihan riittävästi rääpimistä.

Jalan tila on sitä verran napakka, että muutama päivä juoksutaukoa ei ole pahitteeksi. Tasotestissä kykenin kivuttomaan suoritukseen jalan osalta, mutta viimeisessa tonnissa sain sentään happotuntemuksen elimistööni ja alitin häpeärajan kahdella sekunnilla. Muutoin analyysit kertoivat omaa karua kieltään, suora lainaus testiraportista:

"Kaikki vauhdit ovat jonkin verran jäljessä tammikuun ennätystuloksia, mutta eivät nyt mitenkään ratkaisevan paljon. Kyllä tästäkin tasosta on hyvä ponnistaa uusille ennätystasoille onnistuneen talviharjoittelun myötä."

Ei kai siinä, ruvetaan ponnistaman.

Perjantain kevennykseksi

Tunnin päästä menen rykimään tasotestiä, mikäli juoksijan polveni on myötämielinen. Erinäisten hoito-ohjeiden perusteella nopea juokseminen ja pikajuoksu eivät rasita jalkaa. Aion siis juosta tasotestin pikajuoksuna. Totta puhuen tilanne on sen verran kirpakka, että pientä juoksutaukoa voi olla luvassa. Appiukon kanssa käydyt saunakeskustelut antoivat ainakin kahdeksan eri vaihtoehtoa, mistä kipu juurensa juontaa. Päaäsia on, että juontaa. Univelkaiset vuorokaudet ovat taas jonossa ja vedossa on pitelemistä, kun pääsen irti. Täytyy vain varoa, etten kompastu omiin silmäpusseihini, menee pian testi keturoilleen.

Mutta viikonloppu on käsillä, ja kunniaksi sen poimin kaksi hyvää lehtiartikkelia paikallisesta äänitorvestamme. Olen iloinen ja onnesta pelkkää kysymysmerkkiä ihastellessani, kuinka ihanalla avokätösellä Pirkanmaan Kauniainen palkitsee kuntoilijoitaan. Maininnan ansaitsee vielä se tosiseikka, että ko. stipendiä pitää vielä itse (tai joissakin tapauksissa myös isin tai äidin) hakea. Itse en viitsinyt edes hakea.

Ja sitten lempiaiheeseeni heti koirien jälkeen... "Minkä ajoneuvon aiot hankkia, kun täytät 15?" Oikea vastaus omasta nuoruudestani: "Polkupyörän."

Leuka rintaan, tulevaisuus odottaa!

Pyhien taitokomponentit

Tähän karttoja pyhien sessioista.

Huippuryhmän sprintit:
- perushyvää tekemistä meikäläisen lahjoilla -> ei yhtään kardinaalia

Suunnistusvedot Aitovuoressa itsenäisyyspäivänä:

- ei ihan niin hyvää tekemistä lumimylläkässä, ilman kompassia pari kertaa suunnat aivan keturallaan

Tästä mennään taas eteenpäin perskankut kireinä kuin viulunkielet ja taiteillaan juoksijanpolven rajapinnoilla...

Ja loppuun: Kaikella on aikansa, paikkansa ja hintansa. Vaikka tulkitsija on poissa, laulut elävät. Kiitos legendalle!



Suomen kolmanneksi koulutetuin

Tämän tekstin piti alkaa siten, että hyvä on Pirkanmaan Kauniaisissa köllötellä, kun tietää talousalueellamme olevan viihdepolitiikka Marttien toimesta luotettavissa kourissa. Lempäälän Monoliitissa Martti ja Mikko orkestereineen viihdyttävät ostoshullua pikkujoulukansaa ja toisaalla Pälkäneen Urjanlinnassa Martti, Erkka, Juha, Hanski, Mauno (tosin veikkaanpa Anteroa) ja co. tarkistavat snoukka- ja pulkkakansan säiliön vesitilannetta tai onko saunassa puita. Samaan pitkään hengenvetoon olisin vielä ylistänyt oloani sillä, että tyttö on kuin ihmisen mieli. MUTTA... Koska pienellä ihmisellä on pieni mieli, ja pienillä mielillä on tapana vaihdella äärilaidoista toisiin, muuttui kirjoittamiseni muihin toimiin. Mutta ei se mitään. Niiden, jotka eivät ymmärtäneet äskeisestä hölkäsen pölähtämää, ei ole syytä olla murheissaan, sillä se ei ole teidän vikanne.

Aihetta olisi taas eksyä itselleni tyypilliseen yltiöpositivismiin, mutta turha on lumen hyydyttämää junaa kammeta raiteilta tai tukea kymmeniä lakkoja saavutettujen etujen tai kivitalon vaarantuessa, joten pysytään mieluummin erinäisissä ärtymyksen aiheissa. Sain siis eilen lukea, kuinka kuulun Suomen kolmanneksi koulutetuimpien joukkoon. Sen tiedän kertomattakin omalta kohdaltani, mutta kuka sen kertoisi myös suurelle ystäväjoukolleni, nimittäin Pirkkalan järjestäytymättömille koiranomistajille. Tapaus oli taas käyvä toteen, kun pitkän perjantain päätteeksi suuntasin huoltavalle lamppulenkille maastoradalleni lähipöpelikköön. Kellon ollessa lähempänä iltayhdeksää ajattelin saavani rauhassa polkea jälkeä talven varalle kovempiin raastoihin. Eipä mennyt kuin hetki, kun vanha kaasupurkausvaloni tavoitti heijastinliivisen kaverin taskulampulla varustettuna polkua tallaamassa. Aavistus tuli selkärangasta, kun oikeassa kädessä roikkui tyhjä remmi. Kaksi ja puoli sekuntia myöhemmin kuului ensimmäinen haukku ja sen jälkeen oli case rakenteilla. Sussari tuli kohti ja minä tavoilleni uskollisena jähmetyin kuin tikku... Omistaja huuteli jotain kannustavaa, mutta murre päätti paljastaa ikenensä varsin näyttävästi seisoen valokeilassani muutaman metrin päässä. Taisin itsekin vilauttaa ikeniäni, kun kauhu alkoi vääristää kasvojani. Luulin hetkeni koittaneen ja kaikki isoissa kisoissa tehdyt pummit vilistivät filminauhan lailla silmissäni. Omistaja saapui ulottuville ja lausui Suomen kolmanneksi koulutetuimman kuntalaisen syvällä rintaäänellä satoja kertoja kuullut maagiset sanat: "Ei se mitään tee."

Samassa treenissä ohitin kuusi kertaa tutun viiden peuran lauman, joiden kiilusilmät pysyivät joka kerran maltillisesti paikoillaan, vaikka etäisyys oli vain vajaat 50 metriä. Sanoisin, että Suomen koulutetuimpia peuroja. 

Aamulehti kaivoi eilen varsin nohevasti verta nenästään, kun se kävi arvostelemaan sählyä, eikun salibrandia. Voin sanoa olevani samaa mieltä kirjoittajan kanssa, mutta en tohdi sanoa sitä ääneen ainakaan nykyisellä työpaikallani. Tosin viime viikolla kävimme keskustelua sählynpelaajien, eikun säbääjien, harjoittelusta. Hymyhän siinä nousi huulille, kun juttuja kuunteli. Onhan nämä MM-kisat vähän kornit, kun tason laajuus on suoraan verrattavissa naisten jääkiekon arvokisoihin eli siihen lajiin, joka aina pelastaa Suomen talviolympialaiset. Eikä tämä miestenkään jääkiekko nyt ihan kauhean kaukana edessä mene... Eipä siinä, sählyä on kiva pelata ja juuri siksihän se on Suomen suosituintia (ja vammaherkintä) höntsyä. Kenttä on pieni ja pallo liikkuu pirun kovaa. Ja mitä taitavammaksi tulet, niin sitä vähemmän tarvitsee liikkua eli juuri päinvastoin kuin omalla kohdallani. Tottahan toki tämä laji on myös koulussa todella suosittua, samoin kuin pesäpallo. Molemmat ovat mukavia pelata, koska halutessaan niissä ei tarvitse liikkua juuri lainkaan... Maailman liikkuvin urheilukansa vuonna 2020 :)

Eilen tuli tehtyä hieno suunnistustreeni olumppiavalmentajan johdolla Varalan ja Tahmelan maisemissa. Ihmeiden aika on ohi, kun meikäläinen ylistää sprinttitreenejä. No jaa, mielestäni ne ovat varsinkin syvemmällä talvella lähes ainoita hyviä taitotreenejä, lumessa puskemisen sijaan. Ja onpahan noita tullut jo aikanaan Valkeakoskella tullut tehtyä, kun 90-luvun puolessa välissä juoksimme puistosarjaa lopputalvesta. Silloin ei vielä sprinttejä edes tunnettukaan, korkeintaan pikkuisen PWT-ralleja. Nyt se on jo arvostettua ja lajia nakertavaa arvokilpailutoimintaa. Muuttuuko Tsaari suunnistusurheilun julmassa syleilyssä...

Tässä ylimalkainen otos siitä, mietn eilen edettiin. Tarkemmat kartat myöhemmin, sillä nyt on univelkojen tasauksen jälkeen aika taas syöksyä ulkoliikunnon auvoiseen maailmaan.