Mikään ei voi herättää ihmistä kurjemmin kuin kultajuhliva turkulainen. Etenkin kun kyseinen hahmo murteineen tallentuu verkkokalvoille ja kuuloluille rakeiselta ruutupinnalta. Kurjempi herätys olisi vain kaksi kultajuhlivaa turkulaista, tosin sekin sitten toteutui. Itse en ole koskaan ymmärtänyt jääkiekostelun synnyttämää hurmosta. En pidä lajia mitenkään erityisenä millään sektorilla, vähiten urheilullisella puolella. Kaverit ovat kansan syvien rivien mielestä sporttimiehiä isolla M:llä, palkat ja pytingit ovat sitä luokkaa ettei rehellisellä työllä tällainen Henrik Demari voisi edes kuvitella moisista. Mutta ulkopuolinen arvostus on jampoilla kohdillaan, myös missien suunnalta. No, minua ette torille saa tapaamaan yhtikäs ketään. Ja jotta ei turkulaisia sorsittaisi kohtuuttomasti, niin yhtä lailla kultajuhliva hämeenlinnalainen olisi ollut karmivaa. Tokihan se ei nyt olisi ollut edes teoriassa mahdollista.
Mutta se urheilusta ja nyt suunnistukseen... Tiomilaan lähtö on edessä viiden tunnin päästä siniykkösen siivin. Osuudeksi muotoutui moninaisten kiekuroiden jälkeen kakkonen. Punakoneenkin järjestystä ehdittiin jo ihmetellä ja tuomita, toki myös puolustella. Totean vain, että jokaisella ratkaisulla on omat perusteensa, liittyen sitten mihin tahansa, niin hyvään kuin huonooonkin, kulkuun tahi sen puutteeseen, taitoon tahi sen mukanaan tuomaan hitauteen... Itse olen erityisen iloinen siitä, että olen Taaniksen kanssa jälleen samalla osuudella. Tällä kertaa uskon takahorisontin peesipaikan olevan hankalampi säilyttää haastellisten valaistusolosuhteiden vuoksi, mutta lauantai-iltanahan se nähdään.
Valmistautumistani on varjostanut jalkavaiva, joka ilmeisesti juontaa juurensa lauantain nortongista. Vasemman jalan ulkosyrjän tensorjänne on todella kireällä ja heijastelee tilaansa ympäri koipea. Juoksu ei ole miellyttävää ja jänne paukkuu sekä rutisee ilkeästi. Olen yrittänyt venytellä enemmän kuin tarpeeksi, mutta selätys ei ole onnistunut, ja nyt pikkasen jännittää seuraavat päivät, viikot, kuukaudet...
Lisäksi tiistain yöviestitreenissä suunnistin vahvasti: kävin ensimmäisellä lenkillä väärällä kakkosella ja mitä ilmeisimmin myös väärällä kolmosella. Eihän kaikki ihan täsmänneet, mutta eivät olleet täsmänneet sitä ennenkään. Asia valkenoitui toisella lenkillä, jossa paikat vaikuttivat tutuilta ja kaikki täsmäsikin... Jotta vahvalla pohjalla ollaan :)
Lohtuna kaiken keskellä on se, että kotimaahan jäävät Valpurin juhlijat saavat pitkäripaisesta antimia. Myyjät kantoivat yhteiskunnallisen vastuunsa ja hyväksyivät nöyränä tarjotun tarjouksen, eivätkä enää ryhtyneet trendikkäästi lakkoilemaan. Kiitos siitä! Valmisruokaporukkaa en kiitä.
Nyt alkaa virallinen laskeutuminen vapun viettoon suunnistautumisen merkeissä ja sen henkistymisen tueksi työhuoneeni seinältä minua tarkkailee herkeämättä seitsemän taitavaa pihkaniskaa vuodelta 1966. Jätänpä arvoitukseksi, mistä tarkemmin ottaen on kysymys, mutta vihjeen voin antaa, koska olen visailujen Kauno Saario.
Rivissä vasemmalla hymyilee jo edesmennyt pirkkalainen, joka käytti osuuteensa aikaa 2.47,50 ja jäi kärkeen 5.38. Vaihtosijallaan 10 tämä ensi- ja viimelumien luvattu mies pohjusti yhden pirkanmaalaisen suunnistushistorian merkkipaalun.
Klara vappen!
torstai 29. huhtikuuta 2010
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
4. sija: Takahorisontin peesipaikka ja kadotetut Taunuksen avaimet
Jo talvesta odotettu Rauman EM-katsastus on nyt takana ja olo on vähän kahtia jakautunut. Neljäs sija on ehdottomasti yläkanttiin, mutta toisaalta suoritus oli huonohko runsaine pikkukupruineen. Fyysisellä puolella jaksaminen oli ihan kohtuullista, mutta viimeisellä kilometrillä jalkojen krampit maksoivat liikaa aikaa ja maalin jälkeinen iso jysäys veti takareiden sellaiseen kuntoon, että tänään palauttava lenkki oli lähinnä jalan raahaamista perässä. Toki Pyynikin auringonpaiste ja katujuoksijoiden seurailu sulatti lihaksia. Ja tietysti Vimppojen joukkueen kannustaminen sarjansa voittoon. Tein jälleen kerran sen havainnon, että olkoon urheilulaji mikä tahansa kuulantyönnöstä moottoriurheiluun, niin aina saa urheilijana katsomon puolelta vastata kysymykseen: "No missäs numero on?" tai "Miksei sitä olla mukana?" Todellinen klisee, johon vastaus on aina väärä, vaikka kuinka koittaisi perustella edellisen päivän 18 km:n suunnistuskisalla. Ei auta ei.
Mutta lauantain kisan nopea läpikäynti:
K-2: Alku lähtee mukavasti ja uusi pitkähihainen suunnistuspaita on napakka valinta kevätsäähän. Kakkoselle tiekierto, jossa vauhti nousi välillä ehkä turhankin kovaksi. Leimaan toisena yhdeksän sekuntia Föhrin perässä.
2-5: Huonoa toteutusta. Kakkoselta huono lähtösuunta, neloselle kaarros rastin lähellä ilman kunnon karttakontaktia ja viitosvälillä vanha kunnon pitkän välin ässäily ja rytkytys. Kokonaisuudessaan hölmöä ajanhukkaa, jonka seurauksena juoksukin muuttui rennosta menosta voimia tuhlaavaksi puskemiseksi. Sija putosi kymmenenneksi ja ero Taanilaan 1.21.
5-7: Lyhyt väli lipun viereen asti hyvin, mutta koloa jouduin katselemaan muutaman sekunnin. Keskusrastille tullessa ajauduin ojan jälkeen oikealle ja korjaukseen meni taas turhaa aikaa ja sapetti. 12. +1.39
7-13: Ensimmäinen perhonen oli se lyhempi ja yritin saada hommaa haltuun. Alku oli mennyt kaikkea muuta kuin suunnitellusti ja valitettavasti kasille sama tahti jatkui. En löytänyt hyvää juoksuväylää notkossa ja rinteessä, sen lisäksi rastille tullessa luin itseni väärin eturinteessä. Taas hukkui reilut 30 sekuntia. Sen jälkeen sain niskaotteen itsestäni ja keskusrastille asti sain taas hyvän rytmin päälle.
13-15: Rastille tullessa näin Taanilan lähtevän rastilta ja arvasin lenkin olevan saman. Yritin ajaa alamäessä kiinni, mutta Parkanon parooni eteni melko vauhdilla. Jyrkänteelle tulin vähän kompuroiden eikä miestä enää näkynyt. Seuraavalle nousin huolimattomasti ja sijainti mäessä oli vähän hatara. Taanis tuli yhtäkkiä vasemmalta ja ajatus karkasi vieläkin pahemmin. Yritin poimia kartan kahta kiveä maastosta, mutta näin vain yhden ja hämmennyin. Kotona huomasin toisen kiven olleen pieni jyrkänne. Katselin Taanilan löytöretkeä ja lähdin toiveikkaana samaan suuntaan. Ja koukkuhan siitä tuli. Taas ketutti.
15-19: Taanila vetää vauhdilla, eikä itselläni ole mahdollisuutta kuin roikkua ja varmistaa sijaintia. Liput tulevat melko hyvin vastaan, mutta alan olla 'takahorisontin peesipaikalla enkä tunnu pysyvän metriäkään perässä'. Takarinnejyrkänteelle joudun pysähtymään pikkusuolla varmistaakseni sijainnin ja Taanilan paita katoaa lopullisesti.
19-24: Yritän keskittyä omaan tekemiseen ja pitää tempoa yllä, sen mitä rahkeissa oli. Välillä Taanilan ja Huttusen paidat vilkkuvat edessä, mutta melkoisen kaukana. Rastille 22 mennessä Taanila on noin 50 metriä edellä ja kurvaa mäen päällä yllättävästi vasemmalle. Katson kumpareet kohdilleen ja edessä näkyy jo rastimäen viereinen jyrkänne, joten totean tilanteen ja pudotan rastille. Sen koommin en nähnyt Taanilaa, paitsi kilpailukeskuksessa. Perhosten jälkeen sija on 7., ero Föhriin tasan kolme minuuttia.
24-25: Olin jo etukäteen päättänyt vetää välin vasemmalta polkua, koska keskittymisen tasoni oli ollut luvattoman heikkoa tähän mennessä. Polulla juoksu kulkee ja lopussa löytyy väylätkin, Olin jo hiukan alistunut siihen, ettei tänään tultu, mutta lipulle tullessa Wickholmin näkeminen piristää.
25-28: Simasalon killerit edessä. Imutan rastille Jöijen vanaveteen ja seuraavat välit varmistan perässä sijaintia ja kerään henkistä voimaa lopun puristukseen.
27-31: Lähestulkoon kävellen virheitä vältellen. Sija 3. +1.33 Föhriin.
31-M: Dolorosa alkoi, kun takareidet ryhtyivät nappailemaan, enkä saanut ajatusta pidettyä kasassa. Ajautumista ja tarpomista risukossa, ja sehän tunnetusti maksaa näiden miesten seurassa. Takkiin tulee ja sijaksi kalkuloituu neljä. Loppukirin jälkeen vasen takareisi kramppaa ihan tuelta ja sehän tekee höpöä se.
Niinpä niin, omalla suunnitelmalla Taunuksen avaimet olisivat olleet omissa käsissä jopa parempaankin sijoitukseen. Mutta kun ei niin ei, virheitä tuli aivan liikaa. Kartta seurannasta poimittuna.
Viikonloppu kruunattiin sunnuntaina häälahjan muodossa Saludissa, jossa tuli nautittua hyvät espanjalaiset eväät palautumisen tueksi. Tosin tarjoilija unohti kokonaan tuoda alkuruokatilauksemme, mutta ens kauella.
Mutta lauantain kisan nopea läpikäynti:
K-2: Alku lähtee mukavasti ja uusi pitkähihainen suunnistuspaita on napakka valinta kevätsäähän. Kakkoselle tiekierto, jossa vauhti nousi välillä ehkä turhankin kovaksi. Leimaan toisena yhdeksän sekuntia Föhrin perässä.
2-5: Huonoa toteutusta. Kakkoselta huono lähtösuunta, neloselle kaarros rastin lähellä ilman kunnon karttakontaktia ja viitosvälillä vanha kunnon pitkän välin ässäily ja rytkytys. Kokonaisuudessaan hölmöä ajanhukkaa, jonka seurauksena juoksukin muuttui rennosta menosta voimia tuhlaavaksi puskemiseksi. Sija putosi kymmenenneksi ja ero Taanilaan 1.21.
5-7: Lyhyt väli lipun viereen asti hyvin, mutta koloa jouduin katselemaan muutaman sekunnin. Keskusrastille tullessa ajauduin ojan jälkeen oikealle ja korjaukseen meni taas turhaa aikaa ja sapetti. 12. +1.39
7-13: Ensimmäinen perhonen oli se lyhempi ja yritin saada hommaa haltuun. Alku oli mennyt kaikkea muuta kuin suunnitellusti ja valitettavasti kasille sama tahti jatkui. En löytänyt hyvää juoksuväylää notkossa ja rinteessä, sen lisäksi rastille tullessa luin itseni väärin eturinteessä. Taas hukkui reilut 30 sekuntia. Sen jälkeen sain niskaotteen itsestäni ja keskusrastille asti sain taas hyvän rytmin päälle.
13-15: Rastille tullessa näin Taanilan lähtevän rastilta ja arvasin lenkin olevan saman. Yritin ajaa alamäessä kiinni, mutta Parkanon parooni eteni melko vauhdilla. Jyrkänteelle tulin vähän kompuroiden eikä miestä enää näkynyt. Seuraavalle nousin huolimattomasti ja sijainti mäessä oli vähän hatara. Taanis tuli yhtäkkiä vasemmalta ja ajatus karkasi vieläkin pahemmin. Yritin poimia kartan kahta kiveä maastosta, mutta näin vain yhden ja hämmennyin. Kotona huomasin toisen kiven olleen pieni jyrkänne. Katselin Taanilan löytöretkeä ja lähdin toiveikkaana samaan suuntaan. Ja koukkuhan siitä tuli. Taas ketutti.
15-19: Taanila vetää vauhdilla, eikä itselläni ole mahdollisuutta kuin roikkua ja varmistaa sijaintia. Liput tulevat melko hyvin vastaan, mutta alan olla 'takahorisontin peesipaikalla enkä tunnu pysyvän metriäkään perässä'. Takarinnejyrkänteelle joudun pysähtymään pikkusuolla varmistaakseni sijainnin ja Taanilan paita katoaa lopullisesti.
19-24: Yritän keskittyä omaan tekemiseen ja pitää tempoa yllä, sen mitä rahkeissa oli. Välillä Taanilan ja Huttusen paidat vilkkuvat edessä, mutta melkoisen kaukana. Rastille 22 mennessä Taanila on noin 50 metriä edellä ja kurvaa mäen päällä yllättävästi vasemmalle. Katson kumpareet kohdilleen ja edessä näkyy jo rastimäen viereinen jyrkänne, joten totean tilanteen ja pudotan rastille. Sen koommin en nähnyt Taanilaa, paitsi kilpailukeskuksessa. Perhosten jälkeen sija on 7., ero Föhriin tasan kolme minuuttia.
24-25: Olin jo etukäteen päättänyt vetää välin vasemmalta polkua, koska keskittymisen tasoni oli ollut luvattoman heikkoa tähän mennessä. Polulla juoksu kulkee ja lopussa löytyy väylätkin, Olin jo hiukan alistunut siihen, ettei tänään tultu, mutta lipulle tullessa Wickholmin näkeminen piristää.
25-28: Simasalon killerit edessä. Imutan rastille Jöijen vanaveteen ja seuraavat välit varmistan perässä sijaintia ja kerään henkistä voimaa lopun puristukseen.
27-31: Lähestulkoon kävellen virheitä vältellen. Sija 3. +1.33 Föhriin.
31-M: Dolorosa alkoi, kun takareidet ryhtyivät nappailemaan, enkä saanut ajatusta pidettyä kasassa. Ajautumista ja tarpomista risukossa, ja sehän tunnetusti maksaa näiden miesten seurassa. Takkiin tulee ja sijaksi kalkuloituu neljä. Loppukirin jälkeen vasen takareisi kramppaa ihan tuelta ja sehän tekee höpöä se.
Niinpä niin, omalla suunnitelmalla Taunuksen avaimet olisivat olleet omissa käsissä jopa parempaankin sijoitukseen. Mutta kun ei niin ei, virheitä tuli aivan liikaa. Kartta seurannasta poimittuna.
Viikonloppu kruunattiin sunnuntaina häälahjan muodossa Saludissa, jossa tuli nautittua hyvät espanjalaiset eväät palautumisen tueksi. Tosin tarjoilija unohti kokonaan tuoda alkuruokatilauksemme, mutta ens kauella.
torstai 22. huhtikuuta 2010
Odottavan aika on pitkä...
Nyt odotan kotiin pääsyä. En suinkaan kansainväliseltä lentokentältä, vaan töistä. Tai tavallaan odotan töissä töihin pääsyä. Ja sitten kotiin. Eli en siis ole juuri nyt töissä, vaikka olenkin töissä. Sillä vasta kohta olen taas varsinaisesti töissä. Siksi tämä ei siis ole työaikaa, vaikka olenkin työpaikan koneella. Ehkä olisi kuitenkin syytä mennä jo kotiin...
Ylläoleva teksti on eiliseltä, kun aloittelin tätä kirjoitusta tuskissani...
Mutta vielä vähän Siljarasteista. Suorituksellani yllätin itseni ja todennäköisesti myös monen muun. Tai suoritus sinänsä ei yllättänyt itseäni, mutta sijoitus kyllä. Rata oli ihan OK, vaikka ei sopinutkaan meikäläisen profiilille. Toisaalta myös viime vuonna kauden aluksi juoksin yhden parhaista kisoistani helpolla radalla ja helpossa maastossa. Siitä alkoikin sitten alamäki, kun siirryttiin vähän vaikeimpiin maastoihin. Joten ehkä olenkin ollut koko ajan väärässä omista vahvuuksistani, tiedä häntä. Siljassa minuutin lähtöväli oli tällä kertaa minulle suosiollinen, kun Pohjalan lisäksi sain edellä menneistä kiinni Haiharan Rapamahan. Mies vetelikin viimeisen kolmanneksen melko sujuvasti ja kun oma mono ei syönyt enää yhtään kovempaa, tyydyin varmistamaan Eman suunnistuksen edellä nohevaksi.
Mutta se suorituksista. Palaan vielä hetkeksi kisojen pysäköintiasiaan, jota pohdin jo ennen kisaa, kun kaikesta huolimatta sain itselleni kiireen. Startin myöhäisestä ajankohdasta johtuen en tietenkään tullut pohjoistuuleen seisomaan varsinaissuomalaiselle maatalon pihalle, vaan ajoitin tuloni reiluun tuntiin ennen starttiaikaa. Arvasin joutuvani jonon perään ja otin kävelyaikaan pienen lisäyksen alkuverryttelyn verryttelyksi. Lopulta autoltani oli matkaa kisakeskukseen 3,6 km, mitä pidän jo aika paljona. Osa autoistahan selitteli kaikennäköistä kiireestä lähtöön ym. ja tunki lähemmäs. Näin tekivät lopulta myös oman seurani juniorit, jotka pysäköityään ensin autonsa omani perään toimitsijan ohjeen mukaisesti, lähtivät hetken päästä kaahailemaan lähemmäs kisakeskusta. Itse olen sen verran kisoja järjestellyt, että tiedän jokaisella ratkaisulla olevan oman perusteensa, joten siksi noudatin ohjeita ja lähdin kävelemään. Parin kilometrin jälkeen aloin jo hiukan tuskastua, kun painava rinkka selässä jouduin jo tosissaan työntämään, ettei tulisi kiire. Ja kuitenkin lopulta tuli. Ja startissa tuuli kaatoi Huippuliiga-kyltin jalkani päälle 40s ennen piippiä. Olisiko tämä joku enne ko. kisasarjalle?
Jäin miettimään tuota pysäköintiä vielä sen verran, että kuinka tässä pitäisi pohtia tasapuolista tulkintaa kunkin urheilijan lähtökohdista rahapalkintoja jakavaan kisaan. Eli jos joku ajaa ohjeista huolimatta autonsa kisakeskukseen, niin onko hän samalla viivalla sellaisen kanssa, joka "pakotetaan" kävelemään kisapaikalle melkein neljä kilometriä ennen starttia varusteet selässä. Mitenköhän asia on esim. pikajuoksussa? Mahtaisiko Usain olla tyytyväinen, kun pistettäisiin ensin talsimaan neljä kilometriä kisapaikalle ennen satasen finaalia. Samalla Asafa saisi kärrykyydin viivalle eli olisiko se silloin se kuuluisa sama viiva sitten, tä?!
Tai toisaalta ottiko kukaan autonsa siirtäneistä huomioon sen, että jotkin tyhjät välit saattoivat olla myös tieliikenteeseen kuuluvia kohtaamispaikkoja, jotta tie ei tukkiutuisi. Eli jos joku kisaajista olisi saanut sydänkohtauksen ja olisi tarvittu ambulanssi paikalle. Kuinkahan olisi homma sujunut, kun joku alkupään lähtijä olisi pungennut vastakarvaan Vectrallaan eikä väistämispaikkaa olisi ollut, koska jollakin oli ollut kiire lähtöön ja "oli aivan pakko" saada auto vähän lähemmäs.
En tuomitse, enkä puolusta, koska Fööri otti kyytiin 500m:n matkaksi ennen kisakeskusta. Joten syyttävät sormet vaan tänne. Mutta se siitä.
Ensi lauantaina pitäisi sitten taas iskeä. Matka on miehekäs ja lähtöväliinkin on satsattu resursseja, hyvä niin. Lisäksi olen kerrankin saanut paikan punaiseen ryhmään, enkä numerolle 8 tai 10 kuten yleensä algorytmityksellä on ollut tapana tarjoilla...
Maaston pitäisi sopia kuin nyrkki silmään, mutta eihän noista koskaan tiedä. Pitkästä aikaa on kuitenkin kiva ja odottava fiilis lähteä kisaan, kun kunto tuntuu ihan hyvältä ja viimoiset treenit ovat sujuneet nousujohteisesti. Hiukan tässä tietysti pelottaa, että koska se vire sitten nuupahtaa, kun viimeiset päivät ovat olleet lähinnä neppailua. Loppuun vielä tamperelainen tyyppimaasto, jossa vierailin tiistaina. Yksi pummiloinen tuli, kun mielestäni täysin syteen kartoitetussa rinteessä en mennyt riittävän pitkälle jyrkännekulmia kujuilemaan. Siitä ja maastoon yhtä aikaa lähteneestä sussarin ulkoiluttajasta huolimatta tuntemus oli varsin posetiivin oloinen. Ehkä tuota koirafobiaani on joskus syytä availla tarkemmin, koska muuten tämä menee ihan oudoksi koirafriikkeilyksi...
Ylläoleva teksti on eiliseltä, kun aloittelin tätä kirjoitusta tuskissani...
Mutta vielä vähän Siljarasteista. Suorituksellani yllätin itseni ja todennäköisesti myös monen muun. Tai suoritus sinänsä ei yllättänyt itseäni, mutta sijoitus kyllä. Rata oli ihan OK, vaikka ei sopinutkaan meikäläisen profiilille. Toisaalta myös viime vuonna kauden aluksi juoksin yhden parhaista kisoistani helpolla radalla ja helpossa maastossa. Siitä alkoikin sitten alamäki, kun siirryttiin vähän vaikeimpiin maastoihin. Joten ehkä olenkin ollut koko ajan väärässä omista vahvuuksistani, tiedä häntä. Siljassa minuutin lähtöväli oli tällä kertaa minulle suosiollinen, kun Pohjalan lisäksi sain edellä menneistä kiinni Haiharan Rapamahan. Mies vetelikin viimeisen kolmanneksen melko sujuvasti ja kun oma mono ei syönyt enää yhtään kovempaa, tyydyin varmistamaan Eman suunnistuksen edellä nohevaksi.
Mutta se suorituksista. Palaan vielä hetkeksi kisojen pysäköintiasiaan, jota pohdin jo ennen kisaa, kun kaikesta huolimatta sain itselleni kiireen. Startin myöhäisestä ajankohdasta johtuen en tietenkään tullut pohjoistuuleen seisomaan varsinaissuomalaiselle maatalon pihalle, vaan ajoitin tuloni reiluun tuntiin ennen starttiaikaa. Arvasin joutuvani jonon perään ja otin kävelyaikaan pienen lisäyksen alkuverryttelyn verryttelyksi. Lopulta autoltani oli matkaa kisakeskukseen 3,6 km, mitä pidän jo aika paljona. Osa autoistahan selitteli kaikennäköistä kiireestä lähtöön ym. ja tunki lähemmäs. Näin tekivät lopulta myös oman seurani juniorit, jotka pysäköityään ensin autonsa omani perään toimitsijan ohjeen mukaisesti, lähtivät hetken päästä kaahailemaan lähemmäs kisakeskusta. Itse olen sen verran kisoja järjestellyt, että tiedän jokaisella ratkaisulla olevan oman perusteensa, joten siksi noudatin ohjeita ja lähdin kävelemään. Parin kilometrin jälkeen aloin jo hiukan tuskastua, kun painava rinkka selässä jouduin jo tosissaan työntämään, ettei tulisi kiire. Ja kuitenkin lopulta tuli. Ja startissa tuuli kaatoi Huippuliiga-kyltin jalkani päälle 40s ennen piippiä. Olisiko tämä joku enne ko. kisasarjalle?
Jäin miettimään tuota pysäköintiä vielä sen verran, että kuinka tässä pitäisi pohtia tasapuolista tulkintaa kunkin urheilijan lähtökohdista rahapalkintoja jakavaan kisaan. Eli jos joku ajaa ohjeista huolimatta autonsa kisakeskukseen, niin onko hän samalla viivalla sellaisen kanssa, joka "pakotetaan" kävelemään kisapaikalle melkein neljä kilometriä ennen starttia varusteet selässä. Mitenköhän asia on esim. pikajuoksussa? Mahtaisiko Usain olla tyytyväinen, kun pistettäisiin ensin talsimaan neljä kilometriä kisapaikalle ennen satasen finaalia. Samalla Asafa saisi kärrykyydin viivalle eli olisiko se silloin se kuuluisa sama viiva sitten, tä?!
Tai toisaalta ottiko kukaan autonsa siirtäneistä huomioon sen, että jotkin tyhjät välit saattoivat olla myös tieliikenteeseen kuuluvia kohtaamispaikkoja, jotta tie ei tukkiutuisi. Eli jos joku kisaajista olisi saanut sydänkohtauksen ja olisi tarvittu ambulanssi paikalle. Kuinkahan olisi homma sujunut, kun joku alkupään lähtijä olisi pungennut vastakarvaan Vectrallaan eikä väistämispaikkaa olisi ollut, koska jollakin oli ollut kiire lähtöön ja "oli aivan pakko" saada auto vähän lähemmäs.
En tuomitse, enkä puolusta, koska Fööri otti kyytiin 500m:n matkaksi ennen kisakeskusta. Joten syyttävät sormet vaan tänne. Mutta se siitä.
Ensi lauantaina pitäisi sitten taas iskeä. Matka on miehekäs ja lähtöväliinkin on satsattu resursseja, hyvä niin. Lisäksi olen kerrankin saanut paikan punaiseen ryhmään, enkä numerolle 8 tai 10 kuten yleensä algorytmityksellä on ollut tapana tarjoilla...
Maaston pitäisi sopia kuin nyrkki silmään, mutta eihän noista koskaan tiedä. Pitkästä aikaa on kuitenkin kiva ja odottava fiilis lähteä kisaan, kun kunto tuntuu ihan hyvältä ja viimoiset treenit ovat sujuneet nousujohteisesti. Hiukan tässä tietysti pelottaa, että koska se vire sitten nuupahtaa, kun viimeiset päivät ovat olleet lähinnä neppailua. Loppuun vielä tamperelainen tyyppimaasto, jossa vierailin tiistaina. Yksi pummiloinen tuli, kun mielestäni täysin syteen kartoitetussa rinteessä en mennyt riittävän pitkälle jyrkännekulmia kujuilemaan. Siitä ja maastoon yhtä aikaa lähteneestä sussarin ulkoiluttajasta huolimatta tuntemus oli varsin posetiivin oloinen. Ehkä tuota koirafobiaani on joskus syytä availla tarkemmin, koska muuten tämä menee ihan oudoksi koirafriikkeilyksi...
lauantai 17. huhtikuuta 2010
Siljarastit
Smuutti rani, vaikka viimeisellä kolmanneksella en enää saanutkaan iskutusta koipiin. Tarinointia muutoin myöhemmin.
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Neuvotteluratkaisu
On se vaan maailma mallillaan. Kohta voi kirjaimellisesti tuhka pöllytä, kun mies nousee montusta uuteen kukoistukseensa. Samalla on jo myöhäistä hakea saunakeijoja, kun kaupoissa on ukset kiinni. Eihän 1600:lla eurolla kuussa elä. Ei niin, jos asuu liian kalliistii ja elää liian kalliisti. Kansanedustajat tekevät omia matkojaan virkamatkoina, eivätkä edes muista mitään mistään. Ei edes sitä, että ovat käyneet lobbauspuheluita tai saaneet 300 kiloeuroa lahjoituksia. Ja Kaupissa ylpeillään sillä, kun ladut ovat vielä kunnossa ja saa hiihtää. Epäilemättä olin siis tiistaina väärässä.
Mutta huolet ja murheet sikseen, sillä neuvotteluratkaisu sovintoesityksineen on lujasti pöydässä ja uskallan aloittaa kauteni huomenna. Maastointervalleissa olin kuin matkalla näkemäni vitivalkoinen jänis, mahanalus jalkoja täynnä. Toki kävi vähän kaveria sääliksi, kun hipiä loistaa joka suuntaan kuin se kuuluisa aurinko. Siinä on haukan hauska haukata paistia...
Joka tapauksessa kauden alku on aina yhtä kutkuttavaa. Pitäisi kulkea, mutta jos ei taaskaan kulje, niin voi jälleen todeta tyytyväisin mielin: -Ens kauel!
Föhrillä ja Muukkosella kulkee varmasti, aina on kulkenut. Tai jos ei omin sanoin kulje, niin ainakin allekirjoittanut jää 20s/km vauhdissa. Joka vuosi se vaan jännittää, että kuinka käy. Huomenna se nähdään. Toivottavasti televisioinnin poistuminen paikoilta lopettaa lopultakin tämän ratateknisen pelleilyn. Minuutin lähtöväli sentään jäi, valitettavasti. Eli huomenna ei tarvitse kammata tukkaa eikä viritellä huiveja päähän, kun ollaan tavisten kanssa samassa lähdössä. Siis apua!! Tää on niiiiin törkeetä.
Toki olisin voinut valita Ankkurirastit, mutta työ pakotti ihmisen valintoihin. Sunnuntaina olen Jykylässä.
Mutta huolet ja murheet sikseen, sillä neuvotteluratkaisu sovintoesityksineen on lujasti pöydässä ja uskallan aloittaa kauteni huomenna. Maastointervalleissa olin kuin matkalla näkemäni vitivalkoinen jänis, mahanalus jalkoja täynnä. Toki kävi vähän kaveria sääliksi, kun hipiä loistaa joka suuntaan kuin se kuuluisa aurinko. Siinä on haukan hauska haukata paistia...
Joka tapauksessa kauden alku on aina yhtä kutkuttavaa. Pitäisi kulkea, mutta jos ei taaskaan kulje, niin voi jälleen todeta tyytyväisin mielin: -Ens kauel!
Föhrillä ja Muukkosella kulkee varmasti, aina on kulkenut. Tai jos ei omin sanoin kulje, niin ainakin allekirjoittanut jää 20s/km vauhdissa. Joka vuosi se vaan jännittää, että kuinka käy. Huomenna se nähdään. Toivottavasti televisioinnin poistuminen paikoilta lopettaa lopultakin tämän ratateknisen pelleilyn. Minuutin lähtöväli sentään jäi, valitettavasti. Eli huomenna ei tarvitse kammata tukkaa eikä viritellä huiveja päähän, kun ollaan tavisten kanssa samassa lähdössä. Siis apua!! Tää on niiiiin törkeetä.
Toki olisin voinut valita Ankkurirastit, mutta työ pakotti ihmisen valintoihin. Sunnuntaina olen Jykylässä.
torstai 15. huhtikuuta 2010
Katupölyssä
Jälleen se saapuu, yhtä varmasti kuin Siljarastit tienvarsiparkkeineen, nimittäin katupöly. Loivana astmaatikkona en ole vallan iloissani aiheen tiimoilta, mutta uskon vahvasti taka-taka-takatalveen ja sen suomaan helpotukseen. Leijonan allakin on vielä nastat, hetken.
Tiistaina ajattelin olla suunnattoman tehokas ja tehdä tehoharjoitteeni suoraan töiden perään Kaupin ulkoilupuistossa. Toiveissa olivat sulat hiekkatiet ja tasainen alusta, olenhan nykypolven suunnistaja. Teemana oli 3x10 min reippaan rentoa retkutusta muutaman minuutin palautuksella, lähinnä orastavasti vauhtia etsiskellen ja montun reunalta lipsumista vältellen.
Alkuverryttelyssä totesin lumitilanteen olevan vielä hiukan sorttinen, mutta en antanut sen häiritä tiukkaa keskittymistäni. Olenhan nykypolven suunnistaja. Ensimmäinen riipaisu oli jotensakin normaali, jalat olivat istumatyöstä raskaina ja hengitys kulki tutun raihnaisesti. Veto sujui loppuvaiheilleen varsin kiitettävästi, kunnes saavutin edelläni käveleskelleen naiskaksikon koiransa kera. Koira oli mäyräkoiran kokoinen mäyräkoira, joka oli luonnollisestikin irti, tietysti. Ohittaessani ryhmittymän 3.33 min/km -vauhdilla, koira yllättäen tempautui perääni seitsemästä "omistajan" huudosta huolimatta. No siinä jolkotti Tsaari ja mäyris rinnakkain. Toinen yritti haukkoa happea ja toinen pohjetta. Kello pelasti ja sain pysähtyä. Mäyris seisahtui hölmistyneenä ja valehtelematta teki mieli kenkäistä. Mutta ruskeat nappisilmät sulattivat kovan suunnistajan kuoreni ja annoin olla. "Omistaja" vain hymyili saapuessaan paikalle, minä en.
Toista vetoa ehdin tallata kolmisen sataa metriä, kunnes näin edessäni uuden naiskaksikon, tällä kertaa mukana kaksi koiraa. Lihakseni olivat tähän mennessä jo nortuneet kipakkaan menoon ja vauhdin lisäys hetken päästä olisi oleva tosiasia. Tällä kertaa karvaturrit olivat kooltaan hiukan karskimpia ja säntäilivät yli reitin puolelta toiselle "leikkien". Elikot olivat "omistajiensa" takana ja osasin ennakoida pahinta. Yskäisin merkiksi ja toinen sekarotuisista kääntyi minua kohden aloittaen armottoman laukan kohti minua. Toinen naisista vaistosi ehkä liikkeen ja kääntyi myöskin, mutta ei lähtenyt laukkaamaan minua kohti. Sen sijaan myös hän tyytyi huutamaan koiralle. Arvannette tuloksen. Pysäytin vedon ja käännyin tallustelemaan takaisin rauhallisesti tuntien samalla nappisilmät selässäni ja odotin vain sitä kaunista hetkeä, kun turrin leuat pureutuisivat epätasapainoisiin pakaralihaksiini. Naisen huudot jatkuivat ja moppe ilmeisesti totteli kahdeksatta pysähtymiskäskyä ja sai keksin, minä en.
Suurena koirien ystävänä koirien ulkoiluttaminen kuntoilureiteillä taajama-alueella ilman kytkentää saa minulta varauksettoman kannatuksen. Jatketaan samaan malliin. Sain vedot lopulta nippuun kaikesta huolimatta ja päätin, että vastedes ajan itseni syvälle metsikköön Pirkkalan-Lempäälän rajamaille ja vedän kovan alustan vetoni päättyvällä metsäautotiellä, jonka kääntösilmukasta voi löytää leposohvan, telkkarin ja vieläpä voiteluainekannun. Mainittakoon vielä, että tiistaisissa vedoissa ohitin myös sorsan, tuon armottoman luonnon puhtaan villieläimen. Ohittaessani häntä reaktio oli täysin neutraali. Ei pakaroita hamuavia hampaita tai haukkumista. Tyynesti vain pieni 'kvaak'. Kyllä Sorsa tietää.
Kaupissa oli muuten vielä latu jonkinlaisessa kunnossa. Ja lunta huoltorakennuksen vieressä rivitalon korkuinen kasa. Ihmettelin jo syksyllä, miksi kaupunki tykittää lunta yötä päivää kerrostalon korkuiseksi kasaksi, mutta ei ladulle. Korkeakankaalla hiihdettiin jo kuukausi ennen Kauppia. Nyt en enää ihmettele. Onhan tuollainen lumikasa nyt huhtikuussa kiva katsella ja muistuttaa talvesta. Eipä muuten ollut yhtään hiihtäjää, eikä latumiehiä. Ja kohta kukkii leskenlehdet. Näillä mennään.
Jotta fokus ei karkaa, niin vielä pieni mopoautokeissi. Lähtiessäni vetotreenistä pois kurvasi paikalle säksätin viereiseen ruutuun. Kotturasta nousi housut puolireidessä roikkuen jalkapalloilijalupaus, joka nappikset kädessä lähti soljumaan kohti tekoviheriötä, ei tule uutta Litmasta hänestä. Paitsi korkeintaan vammojen osalta. Samaan aikaan ohi pyöräili saman lajin edustaja varustekassi taakkatelineistöllä kohti samaista kenttää. Hänestä voi tulla uusi Litmanen. Vaikka tuskin tulee. Toista oli meidän aikaan. Tai kolmekymmentä vuotta sitten. Pelattiin ilman kenkiä pimeässä. Tuskin oli edes palloakaan, mutta ei se menoa haitannut.
Viikon kuuma urheiluotsikko on eittämättä tullut naisten joukkuelajien piiristä: Ilveksen SM-kultaa voittanut hokijoukkue sai kaupungilta kymppitonnin palkinnoksi. Ja koska Classic voitti salibrändin SM-kultaa, pitäisi myös heidät palkita. En näe. Kumpaakaan.
Tiistaina ajattelin olla suunnattoman tehokas ja tehdä tehoharjoitteeni suoraan töiden perään Kaupin ulkoilupuistossa. Toiveissa olivat sulat hiekkatiet ja tasainen alusta, olenhan nykypolven suunnistaja. Teemana oli 3x10 min reippaan rentoa retkutusta muutaman minuutin palautuksella, lähinnä orastavasti vauhtia etsiskellen ja montun reunalta lipsumista vältellen.
Alkuverryttelyssä totesin lumitilanteen olevan vielä hiukan sorttinen, mutta en antanut sen häiritä tiukkaa keskittymistäni. Olenhan nykypolven suunnistaja. Ensimmäinen riipaisu oli jotensakin normaali, jalat olivat istumatyöstä raskaina ja hengitys kulki tutun raihnaisesti. Veto sujui loppuvaiheilleen varsin kiitettävästi, kunnes saavutin edelläni käveleskelleen naiskaksikon koiransa kera. Koira oli mäyräkoiran kokoinen mäyräkoira, joka oli luonnollisestikin irti, tietysti. Ohittaessani ryhmittymän 3.33 min/km -vauhdilla, koira yllättäen tempautui perääni seitsemästä "omistajan" huudosta huolimatta. No siinä jolkotti Tsaari ja mäyris rinnakkain. Toinen yritti haukkoa happea ja toinen pohjetta. Kello pelasti ja sain pysähtyä. Mäyris seisahtui hölmistyneenä ja valehtelematta teki mieli kenkäistä. Mutta ruskeat nappisilmät sulattivat kovan suunnistajan kuoreni ja annoin olla. "Omistaja" vain hymyili saapuessaan paikalle, minä en.
Toista vetoa ehdin tallata kolmisen sataa metriä, kunnes näin edessäni uuden naiskaksikon, tällä kertaa mukana kaksi koiraa. Lihakseni olivat tähän mennessä jo nortuneet kipakkaan menoon ja vauhdin lisäys hetken päästä olisi oleva tosiasia. Tällä kertaa karvaturrit olivat kooltaan hiukan karskimpia ja säntäilivät yli reitin puolelta toiselle "leikkien". Elikot olivat "omistajiensa" takana ja osasin ennakoida pahinta. Yskäisin merkiksi ja toinen sekarotuisista kääntyi minua kohden aloittaen armottoman laukan kohti minua. Toinen naisista vaistosi ehkä liikkeen ja kääntyi myöskin, mutta ei lähtenyt laukkaamaan minua kohti. Sen sijaan myös hän tyytyi huutamaan koiralle. Arvannette tuloksen. Pysäytin vedon ja käännyin tallustelemaan takaisin rauhallisesti tuntien samalla nappisilmät selässäni ja odotin vain sitä kaunista hetkeä, kun turrin leuat pureutuisivat epätasapainoisiin pakaralihaksiini. Naisen huudot jatkuivat ja moppe ilmeisesti totteli kahdeksatta pysähtymiskäskyä ja sai keksin, minä en.
Suurena koirien ystävänä koirien ulkoiluttaminen kuntoilureiteillä taajama-alueella ilman kytkentää saa minulta varauksettoman kannatuksen. Jatketaan samaan malliin. Sain vedot lopulta nippuun kaikesta huolimatta ja päätin, että vastedes ajan itseni syvälle metsikköön Pirkkalan-Lempäälän rajamaille ja vedän kovan alustan vetoni päättyvällä metsäautotiellä, jonka kääntösilmukasta voi löytää leposohvan, telkkarin ja vieläpä voiteluainekannun. Mainittakoon vielä, että tiistaisissa vedoissa ohitin myös sorsan, tuon armottoman luonnon puhtaan villieläimen. Ohittaessani häntä reaktio oli täysin neutraali. Ei pakaroita hamuavia hampaita tai haukkumista. Tyynesti vain pieni 'kvaak'. Kyllä Sorsa tietää.
Kaupissa oli muuten vielä latu jonkinlaisessa kunnossa. Ja lunta huoltorakennuksen vieressä rivitalon korkuinen kasa. Ihmettelin jo syksyllä, miksi kaupunki tykittää lunta yötä päivää kerrostalon korkuiseksi kasaksi, mutta ei ladulle. Korkeakankaalla hiihdettiin jo kuukausi ennen Kauppia. Nyt en enää ihmettele. Onhan tuollainen lumikasa nyt huhtikuussa kiva katsella ja muistuttaa talvesta. Eipä muuten ollut yhtään hiihtäjää, eikä latumiehiä. Ja kohta kukkii leskenlehdet. Näillä mennään.
Jotta fokus ei karkaa, niin vielä pieni mopoautokeissi. Lähtiessäni vetotreenistä pois kurvasi paikalle säksätin viereiseen ruutuun. Kotturasta nousi housut puolireidessä roikkuen jalkapalloilijalupaus, joka nappikset kädessä lähti soljumaan kohti tekoviheriötä, ei tule uutta Litmasta hänestä. Paitsi korkeintaan vammojen osalta. Samaan aikaan ohi pyöräili saman lajin edustaja varustekassi taakkatelineistöllä kohti samaista kenttää. Hänestä voi tulla uusi Litmanen. Vaikka tuskin tulee. Toista oli meidän aikaan. Tai kolmekymmentä vuotta sitten. Pelattiin ilman kenkiä pimeässä. Tuskin oli edes palloakaan, mutta ei se menoa haitannut.
Viikon kuuma urheiluotsikko on eittämättä tullut naisten joukkuelajien piiristä: Ilveksen SM-kultaa voittanut hokijoukkue sai kaupungilta kymppitonnin palkinnoksi. Ja koska Classic voitti salibrändin SM-kultaa, pitäisi myös heidät palkita. En näe. Kumpaakaan.
maanantai 12. huhtikuuta 2010
Viikon radioääni
Anyhow, haastattelu meni ihan hyvin. Suurin huomioni kiinnittyi pöydällä olleeseen Yskä -nimiseen nappiin, jota paloin halusta painaa. Mahtaisikohan sitä painettaessa kuulua lähetykseen valtaisa yskähdys? Tokkopa, mutta olisi ollut hauska kokeilla kuitenkin. Mutta kun ei yskittänyt juuri sillä hetkellä. Itse audiolähetys on jo toivottavasti radioaaltojen taivaassa, mutta värähtelyjen pohjalta kirjoitettu juttu löytyy vielä täältä.
Illalla jolkottelin 20 km kevyesti Pirkkalan sora- ja polkupinnoilla. Happea oli sekä ilmassa että lihaksissa
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
Se on homma tapetissa!
Kuten tapasivat Kevätyönviestin kuuluttajat todeta.
Perjantaina turvauduin sitten toiseen äärimmäisistä keinoista. Keittiön kaapista löytyi paketti, jonka kyljessä luki 'Kevyet jalat'. Minua ei kuitenkaan helpolla koijata ja näppäilinkin juttuluuriin Kovien Käsien numeron. Tässä valtakunnassa on kahdet kädet, jotka saavat miehen kyyneliin. Toiset löytyvät Pirkkalasta ja toiset Kymenlaaksosta. Jälkimmäinen on tosin enempikin mallia Kova Kyynärpää. Reilun käsittelyn jäljiltä lähtivät nesteet liikenteeseen ja kaksi litraa löytyi hierontapöydän suojapaperiin imeytyneenä. En voi sanoa suorastaan nauttineeni, mutta usko oli vahva toimenpiteen onnistumiseen. Perjantai-illan pyhitinkin sitten joutenololle ja suomalaisen tv-huumorille eri muodoissaan pääosin tallenteilta katseltuna.
Lauantaina paikat olivat jos ei nyt silmin nähden kipeät, niin muiden aistimusten kautta varsin tuntoisat. Siksi teinkin pitkän saapasteluretken suunnistamalla pirkkalaiseen perinnemaisemaan, johon ei enää lumien sulettua ole turvallisesti asiaa. Aurinko paistoi ja oli varsin leppoisaa tassutella, paikoin tosin polvea myöten lumessa. Iltapäivä ja ilta olikin sitten varattu nettiurheilulle. Tarjottimella oli aluksi kilpa-aerobicia ja myöhemmin illalla Kevätyönviestin komedialähetys. Kisaa seurasin yhdistyksen kerhohuoneen mediasalissa, jossa Arnen ja Hannun kanssa päivittelimme koukeroita. Toki 200%:n suurennos isolle valkokankaalle sohvalla istuen teki luettavuuden inasen helpommaksi kuin kilpailijoilla, joten sikäli en kehtaa kovasti arvostella suorituksia. Edes Ikävalkon, saati Mäksän.
Sunnuntaina suuntasin leijonan nokan toiveikkaana Raumalle perinteiseen suunnistusgripin hakuun. Tällä kertaa ensimmäisen maastona oli Laarinkallio, jonka kartta hipoo omasta mielestäni täydellisyyttä ja ko. maastosta tykkään kyllä kovin. Toki saavutin siellä urani ensimmäisen miesten plaketin yöstä. Samaan poskisavuun täytyy todeta, että kyseisen kartan tekijää pidän yhtenä Suomen parhaista kartoittajista, etenkin näissä kalliomaastoissa. Meno oli mukavaa, ja kerran luulinkin jo löytäneeni kartasta virheen, kunnes totesin lukeneeni väärin...
Noin yhdeksän kilometrin nautiskelun jälkeen käänsin auton takaisin ja otin matkalta tulevan katsastusmaaston eteläpuoleisen alueen haltuun (Isotonic -97). Limonvuoren kartta ei sitten enää niin vakuuttanutkaan, mutta tällä kartalla eivät käyrät olekaan Timpan kynästä, toivottavasti... Käypäinen loppuverryttely kuitenkin ja sopiva täydennys raumalaismaastojen haltuunottoon.
Yhteenvetona viikonlopusta totean sen, että tuntuma kelkan kääntymisestä oikeaan suuntaan on vahvasti läsnä. Katsotaan, onnistunko pilaamaan hyvät fiilikset heti alkuunsa. Sen verran voivotteluni on saanut huomiota, että viikonlopun aikana sain puhelun kahdelta maailmanmestarilta, yhdeltä suomenmestarilta ja yhdeltä seuranmestarilta. Ja valmentajalta. Tsaari nousuun!
Perjantaina turvauduin sitten toiseen äärimmäisistä keinoista. Keittiön kaapista löytyi paketti, jonka kyljessä luki 'Kevyet jalat'. Minua ei kuitenkaan helpolla koijata ja näppäilinkin juttuluuriin Kovien Käsien numeron. Tässä valtakunnassa on kahdet kädet, jotka saavat miehen kyyneliin. Toiset löytyvät Pirkkalasta ja toiset Kymenlaaksosta. Jälkimmäinen on tosin enempikin mallia Kova Kyynärpää. Reilun käsittelyn jäljiltä lähtivät nesteet liikenteeseen ja kaksi litraa löytyi hierontapöydän suojapaperiin imeytyneenä. En voi sanoa suorastaan nauttineeni, mutta usko oli vahva toimenpiteen onnistumiseen. Perjantai-illan pyhitinkin sitten joutenololle ja suomalaisen tv-huumorille eri muodoissaan pääosin tallenteilta katseltuna.
Lauantaina paikat olivat jos ei nyt silmin nähden kipeät, niin muiden aistimusten kautta varsin tuntoisat. Siksi teinkin pitkän saapasteluretken suunnistamalla pirkkalaiseen perinnemaisemaan, johon ei enää lumien sulettua ole turvallisesti asiaa. Aurinko paistoi ja oli varsin leppoisaa tassutella, paikoin tosin polvea myöten lumessa. Iltapäivä ja ilta olikin sitten varattu nettiurheilulle. Tarjottimella oli aluksi kilpa-aerobicia ja myöhemmin illalla Kevätyönviestin komedialähetys. Kisaa seurasin yhdistyksen kerhohuoneen mediasalissa, jossa Arnen ja Hannun kanssa päivittelimme koukeroita. Toki 200%:n suurennos isolle valkokankaalle sohvalla istuen teki luettavuuden inasen helpommaksi kuin kilpailijoilla, joten sikäli en kehtaa kovasti arvostella suorituksia. Edes Ikävalkon, saati Mäksän.
Sunnuntaina suuntasin leijonan nokan toiveikkaana Raumalle perinteiseen suunnistusgripin hakuun. Tällä kertaa ensimmäisen maastona oli Laarinkallio, jonka kartta hipoo omasta mielestäni täydellisyyttä ja ko. maastosta tykkään kyllä kovin. Toki saavutin siellä urani ensimmäisen miesten plaketin yöstä. Samaan poskisavuun täytyy todeta, että kyseisen kartan tekijää pidän yhtenä Suomen parhaista kartoittajista, etenkin näissä kalliomaastoissa. Meno oli mukavaa, ja kerran luulinkin jo löytäneeni kartasta virheen, kunnes totesin lukeneeni väärin...
perjantai 9. huhtikuuta 2010
Calmia kehiin
Kun ajelin tänään leipätyöpaikalleni, oli viereisen elintarviketehtaan porteilla lakkovahteja tarkkailemassa, ettei kukaan vain tule tekemään lapsille nisua ja leipää. Oma lakkoni urheilupuolella sai eilen vahvaakin vahvempaa vahvistusta, kun tarkoitus oli tehdä kovavauhtinen juoksu Pyynikin tj-reitillä kokonaista puolikkaan kierroksen verran. Rikkuri sai sen minkä ansaitsi eli pitkän nenän ja pahan olon. Ei auttanut edes keskiviikon erinomainen selkä- ja niskakäsittely tutussa paikassa, vaan meno oli hapetonta, sykkeetöntä, tukkoista sekä kaikkea siltä väliltä. Sen enemmin juoksua analysoimatta voin heittää vertailuksi, että käyttämäni aika puolikkaaseen kierrokseen oli jotensakin kuukauden takaisen kahden kierroksen noteerauksen ensimmäinen rento väliaika. Siitä voi jokainen laskea jotain, jos kiinnostaa. Tuskin kiinnostaa.
Tästä ja viimeisen kolmen viikon tuntemuksista voin pedagogisilla voimavaroillani työstää yhtälön, joka kertoo miehen olevan aika syvällä suossa tällä hetkellä. Eli lakkoneuvottelut ovat täysin jumissa ja jo toiveikkaana nähty sovintoratkaisu viikonlopun setistä siirtyy. Sen kuuluisan nappulan painaminen kaksi viikkoa ennen kevään pääkisaa alkaa olla enemmän kuin lähellä ja se lyö turpaa turpeeseen aika tavalla. Armoitetut analyytikot ovat jo rivien välistä lukeneet ihan jotain muuta ja sijoittaneet vanhan yöketun isojen pyssyjen osuudelle. Jaa-a.
Enpä tiedä sitten niin. Lienee aika palata selailemaan päivyrin sivuja taaksepäin ja etsiä viisasten kiveä sieltä. Tai ehkä pikemminkin tyhmyyden kiveä. Saako muuten Pirkan hiihtoa vielä hiihtämättömäksi? Tä!? Pari äärimmäistä konstia on vielä kokeilematta, mutta en haluaisi joutua niiden valtaan. Ja onhan siellä sitten vielä se kaikkein kornein eli hankin työpisteelleni soittimen, johon laitan Vartiaisen soimaan katkeamatta kahden viikon ajan. Samaa biisiä. Sitä yhtä laulua soitatan. Sitä sitten kuuntelen ja kuuntelen. Yhtä laulua. Ei perketi!
Nyt kaivataan todellista valtakunnansovittelijaa ja pormestaria apuun.
Tästä ja viimeisen kolmen viikon tuntemuksista voin pedagogisilla voimavaroillani työstää yhtälön, joka kertoo miehen olevan aika syvällä suossa tällä hetkellä. Eli lakkoneuvottelut ovat täysin jumissa ja jo toiveikkaana nähty sovintoratkaisu viikonlopun setistä siirtyy. Sen kuuluisan nappulan painaminen kaksi viikkoa ennen kevään pääkisaa alkaa olla enemmän kuin lähellä ja se lyö turpaa turpeeseen aika tavalla. Armoitetut analyytikot ovat jo rivien välistä lukeneet ihan jotain muuta ja sijoittaneet vanhan yöketun isojen pyssyjen osuudelle. Jaa-a.
Enpä tiedä sitten niin. Lienee aika palata selailemaan päivyrin sivuja taaksepäin ja etsiä viisasten kiveä sieltä. Tai ehkä pikemminkin tyhmyyden kiveä. Saako muuten Pirkan hiihtoa vielä hiihtämättömäksi? Tä!? Pari äärimmäistä konstia on vielä kokeilematta, mutta en haluaisi joutua niiden valtaan. Ja onhan siellä sitten vielä se kaikkein kornein eli hankin työpisteelleni soittimen, johon laitan Vartiaisen soimaan katkeamatta kahden viikon ajan. Samaa biisiä. Sitä yhtä laulua soitatan. Sitä sitten kuuntelen ja kuuntelen. Yhtä laulua. Ei perketi!
Nyt kaivataan todellista valtakunnansovittelijaa ja pormestaria apuun.
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
Niskajumissa työnseisaukseen
Leiriltä on onneksi kotiuduttu harmaan sateiseen kotimaahan, ja jokseenkin hyvä niin. Tulin kaiken kaikkiaan siihen lopputulemaan, että aika on yksinkertaisesti ajanut ohitseni kevätleirien suhteen. En enää kykene tasapainoiseen olemiseen pienissä mökeissä pastaa keitellen ja märkiä kamoja vessaharjan varressa kuivaillen. Vaatekomeron kokoisessa makuusopessa kolme kaveria tuhnuttaa vuoron perään varustekassien keskellä kahdessa tasossa, jalalle on sijaa lattialla juuri Kayanon UK 10 koon verran. Ja sataa vettä. On aika tullut Tsaarin pysytellä jatkossa kotimaan hohtavilla hangilla leiriviestien sijaan.
Ehdin jo yskästä "toivuttuani" hiukan hehkutella treenien sujumista, mutta lopulta suunnistusvedoissa iskenyt noidannuoli niskassa torpedoi loppuleirinkin. Yksi hyvä yötreeni tuli tehtyä vielä vetojen perään illalla, mutta sen jälkeen olikin hyvä meininki verrattoman kaukana allekirjoittaneen kehosta ja mielestä. Onneksi kuitenkin viimeisenä aamuna sain itseni vielä kerran Skatåsille etsimään kadonnutta taidonmurua, joka sitten löytyikin 69 minuutin kohdalla takarinteestä. Sain lihaksille helpotusta parin tunnin siivulla ja mielikin piristyi. Silti pelkään pahoin, että kärsin jonkinlaisista suunnistusvaihdevuosista, koska mieliala heilahtelee kuin Amorella ennen Ahvenanmaata. Tästä johtuen aloitankin ajan hengen mukaisesti työnseisauksen ja palaan vasta 17.4. takaisin sorvin ääreen, mikäli pääsen osapuolien kanssa tyydyttävään ratkaisuun. Tällä hetkellä työnantajapuoli on melko kaukana omien näkemystensä kanssa verrattuna työntekijäpuoleen, mutta jos nyt edes irtisanomisehdoista pääsisin sopimukseen, voisin harkita taas työntekoa. Ehkä vain puolipäiväisesti tosin.
Lupasin muuten aiemmin laittaa vertailua nykyisen ja entisen työn hyvistä ja huonoista puolista. Tässä tulee ensimmäiset kaksi.
1) Aiemmin sanoin keskimääräisen työpäiväni aikana noin 30 kertaa 'huomenta' ja noin 40 kertaa 'päivää'. Nykyään selviän vajaalla kymmenellä huomenella ilman yhtäkään päiväätä. Ja jos oikein tiukille menee, niin voin livahtaa työsoluuni sanomatta mitään ja kadota sieltä samalla tavalla päivän päätteeksi.
2) Nykyään voin käydä luonnollisilla tarpeillani silloin kuin se luonnon mielestä on tarpeellista. Vessaan on kahdeksan askeleen matka ja se on avoinna 24h. Ennenhän vessakäynnit piti ajoittaa niihin maksimissaan viidesti päivässä toistuneisiin 15 minuutin korridooreihin, jotka tosin useimmiten typistyivät viiteen minuuttiin erinäisten selkkausten vuoksi (Veikko putosi keinusta, Erkki löi Reinoa, Marjatta jätti tehtävät tekemättä, Liisan purkkapussista oli joku ottanut purkan, Isabella oli lähdössä neljän viikon lomalle Australiaan, Veikko putosi toistamiseen keinusta, Calle söi karkkia välkällä, Yrjö ei päässyt leikkiin tai Liisalla oli muuten vaan opelle asiaa...). Tai sitten piti kiirehtiä vaihtamaan jumppakamat päälle ja siirtyä rivakasti pelipaikalle, koska tunnollisena ja yhteiskunnasta vastuuta kantavana opettajana halusin olla ajoissa paikalla. Toisinaan huomasin, että en ollut ehtinyt käydä vessassa koko päivänä, vaikka jo aamulla töihin tullessa oli tullut keholta vaade asian suhteen. Toisaalta en myöskään ehtinyt juoda mitään koko päivänä, joten sikäli...
Vessatekstit on aina vähän kyseenalaisia, joten antaa olla. Varsinkin koskettaen koulumaailmaa. Nyt menen lakkoon.
Ehdin jo yskästä "toivuttuani" hiukan hehkutella treenien sujumista, mutta lopulta suunnistusvedoissa iskenyt noidannuoli niskassa torpedoi loppuleirinkin. Yksi hyvä yötreeni tuli tehtyä vielä vetojen perään illalla, mutta sen jälkeen olikin hyvä meininki verrattoman kaukana allekirjoittaneen kehosta ja mielestä. Onneksi kuitenkin viimeisenä aamuna sain itseni vielä kerran Skatåsille etsimään kadonnutta taidonmurua, joka sitten löytyikin 69 minuutin kohdalla takarinteestä. Sain lihaksille helpotusta parin tunnin siivulla ja mielikin piristyi. Silti pelkään pahoin, että kärsin jonkinlaisista suunnistusvaihdevuosista, koska mieliala heilahtelee kuin Amorella ennen Ahvenanmaata. Tästä johtuen aloitankin ajan hengen mukaisesti työnseisauksen ja palaan vasta 17.4. takaisin sorvin ääreen, mikäli pääsen osapuolien kanssa tyydyttävään ratkaisuun. Tällä hetkellä työnantajapuoli on melko kaukana omien näkemystensä kanssa verrattuna työntekijäpuoleen, mutta jos nyt edes irtisanomisehdoista pääsisin sopimukseen, voisin harkita taas työntekoa. Ehkä vain puolipäiväisesti tosin.
Lupasin muuten aiemmin laittaa vertailua nykyisen ja entisen työn hyvistä ja huonoista puolista. Tässä tulee ensimmäiset kaksi.
1) Aiemmin sanoin keskimääräisen työpäiväni aikana noin 30 kertaa 'huomenta' ja noin 40 kertaa 'päivää'. Nykyään selviän vajaalla kymmenellä huomenella ilman yhtäkään päiväätä. Ja jos oikein tiukille menee, niin voin livahtaa työsoluuni sanomatta mitään ja kadota sieltä samalla tavalla päivän päätteeksi.
2) Nykyään voin käydä luonnollisilla tarpeillani silloin kuin se luonnon mielestä on tarpeellista. Vessaan on kahdeksan askeleen matka ja se on avoinna 24h. Ennenhän vessakäynnit piti ajoittaa niihin maksimissaan viidesti päivässä toistuneisiin 15 minuutin korridooreihin, jotka tosin useimmiten typistyivät viiteen minuuttiin erinäisten selkkausten vuoksi (Veikko putosi keinusta, Erkki löi Reinoa, Marjatta jätti tehtävät tekemättä, Liisan purkkapussista oli joku ottanut purkan, Isabella oli lähdössä neljän viikon lomalle Australiaan, Veikko putosi toistamiseen keinusta, Calle söi karkkia välkällä, Yrjö ei päässyt leikkiin tai Liisalla oli muuten vaan opelle asiaa...). Tai sitten piti kiirehtiä vaihtamaan jumppakamat päälle ja siirtyä rivakasti pelipaikalle, koska tunnollisena ja yhteiskunnasta vastuuta kantavana opettajana halusin olla ajoissa paikalla. Toisinaan huomasin, että en ollut ehtinyt käydä vessassa koko päivänä, vaikka jo aamulla töihin tullessa oli tullut keholta vaade asian suhteen. Toisaalta en myöskään ehtinyt juoda mitään koko päivänä, joten sikäli...
Vessatekstit on aina vähän kyseenalaisia, joten antaa olla. Varsinkin koskettaen koulumaailmaa. Nyt menen lakkoon.
lauantai 3. huhtikuuta 2010
Getting better!
Yskä talttui odotettua nopeammin ja yhden kärvistelypäivän jälkeen pääsin jo tositoimiin. Hengitys ei kulje ihan täydellä teholla, mutta tämän päivän suunnistusvedoissa oli jo ihan kivaa ahdistaa. Ei siis tarkoita, että tuntui kivalta, mutta mieluummin räkä poskella kallion kyljessä kuin kasvamassa kiinni mökin lakanoihin.
Eilen illalla tunsin oloni jo niin hyväksi, että uskalsin lähteä mukaan yötreeniin sateiseen pahismaastoon. Kuten lumisen talven jälkeen saattoi odottaa, olin täysin turisti ko. maastotyypissä. Keltaisen alueen kanervikkopohja vuorotellen lipoisan kallion kanssa oli todellista höpöä tiestöön tottuneille lihaksille.
Mutta tästä jatketaan vielä pari päivää ja koitetaan ottaa hyöty irti ainakin taidollisesti.
Yötreeni
Suunnistusvedot
Eilen illalla tunsin oloni jo niin hyväksi, että uskalsin lähteä mukaan yötreeniin sateiseen pahismaastoon. Kuten lumisen talven jälkeen saattoi odottaa, olin täysin turisti ko. maastotyypissä. Keltaisen alueen kanervikkopohja vuorotellen lipoisan kallion kanssa oli todellista höpöä tiestöön tottuneille lihaksille.
Mutta tästä jatketaan vielä pari päivää ja koitetaan ottaa hyöty irti ainakin taidollisesti.
Yötreeni
perjantai 2. huhtikuuta 2010
Negaation kautta
Lattiatilaa 25 neliömetriä, neljä miestä jakamassa sitä ja mulla on yskä. Vuonna 2006 olimme myöskin Göteborgissa kevätleirillä ja silloinkin sain jonkin taudin juuri lähtiessä reissuun. Jonkinlaista kohtalon ivaa näen nyt siinä, että lähtöpäivän aamuna tunsin hiukan poikkeavaa oloa ja olihan maanantain lenkillä ollut hiukan kylmä. Samoin sunnuntain lenkillä. Enkä sulje pois sitäkään, että tiistaina illalla tekemäni voimajakson viimeisen treenin alussa radiosta soi jälleen Vartiainen. Olisin polkenut jalkaa, ellei vieressä sikaniska olisi pumpannut penkistä 180 kiloa.
Yhtä kaikki tämä läsnäoleva yskä sotkee nyt harjoituksia. En ole varsinaisesti kipeä, mutta mieli ei myöskään tee treenaamaan. Ja näinhän se menee amatööreillä. Sitten kun koittaa jokin lomajakso kalenteripyhän avustuksella ja on teoreettinen sauma ampua johonkin Turkua kauemmas treenaamaan, mies ei ole täysin terve. Nyt on sitten mukava kujuilla leirinhajuisesta kopperosta ulos ja tehdä ratkaisuja oikeista sekä vääristä. Treenaamisista nimittäin.
Jotta lapa otsassa olisi todellinen, niin totean lopuksi täällä olevan täysin lumetonta ja helkkarin hienot maastot. Ehkä sitä sunnuntaina voisi jo käydä tiellä hölkkäämässä ennen kuin maanantaina aamulla ajetaan taas viisi tuntia satamaan ja päästään kuuntelemaan Teuvo Oinasta. Ja sitten onkin onneksi jo työpäivä, että saa rutiineista kiinni. Hyvää pitkäperjantaita kaikille! Täällä se on oleva nimensä mukainen.
Yhtä kaikki tämä läsnäoleva yskä sotkee nyt harjoituksia. En ole varsinaisesti kipeä, mutta mieli ei myöskään tee treenaamaan. Ja näinhän se menee amatööreillä. Sitten kun koittaa jokin lomajakso kalenteripyhän avustuksella ja on teoreettinen sauma ampua johonkin Turkua kauemmas treenaamaan, mies ei ole täysin terve. Nyt on sitten mukava kujuilla leirinhajuisesta kopperosta ulos ja tehdä ratkaisuja oikeista sekä vääristä. Treenaamisista nimittäin.
Jotta lapa otsassa olisi todellinen, niin totean lopuksi täällä olevan täysin lumetonta ja helkkarin hienot maastot. Ehkä sitä sunnuntaina voisi jo käydä tiellä hölkkäämässä ennen kuin maanantaina aamulla ajetaan taas viisi tuntia satamaan ja päästään kuuntelemaan Teuvo Oinasta. Ja sitten onkin onneksi jo työpäivä, että saa rutiineista kiinni. Hyvää pitkäperjantaita kaikille! Täällä se on oleva nimensä mukainen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)