Tämän tekstin piti alkaa siten, että hyvä on Pirkanmaan Kauniaisissa köllötellä, kun tietää talousalueellamme olevan viihdepolitiikka Marttien toimesta luotettavissa kourissa. Lempäälän Monoliitissa Martti ja Mikko orkestereineen viihdyttävät ostoshullua pikkujoulukansaa ja toisaalla Pälkäneen Urjanlinnassa Martti, Erkka, Juha, Hanski, Mauno (tosin veikkaanpa Anteroa) ja co. tarkistavat snoukka- ja pulkkakansan säiliön vesitilannetta tai onko saunassa puita. Samaan pitkään hengenvetoon olisin vielä ylistänyt oloani sillä, että tyttö on kuin ihmisen mieli. MUTTA... Koska pienellä ihmisellä on pieni mieli, ja pienillä mielillä on tapana vaihdella äärilaidoista toisiin, muuttui kirjoittamiseni muihin toimiin. Mutta ei se mitään. Niiden, jotka eivät ymmärtäneet äskeisestä hölkäsen pölähtämää, ei ole syytä olla murheissaan, sillä se ei ole teidän vikanne.
Aihetta olisi taas eksyä itselleni tyypilliseen yltiöpositivismiin, mutta turha on lumen hyydyttämää junaa kammeta raiteilta tai tukea kymmeniä lakkoja saavutettujen etujen tai kivitalon vaarantuessa, joten pysytään mieluummin erinäisissä ärtymyksen aiheissa. Sain siis eilen lukea, kuinka kuulun Suomen kolmanneksi koulutetuimpien joukkoon. Sen tiedän kertomattakin omalta kohdaltani, mutta kuka sen kertoisi myös suurelle ystäväjoukolleni, nimittäin Pirkkalan järjestäytymättömille koiranomistajille. Tapaus oli taas käyvä toteen, kun pitkän perjantain päätteeksi suuntasin huoltavalle lamppulenkille maastoradalleni lähipöpelikköön. Kellon ollessa lähempänä iltayhdeksää ajattelin saavani rauhassa polkea jälkeä talven varalle kovempiin raastoihin. Eipä mennyt kuin hetki, kun vanha kaasupurkausvaloni tavoitti heijastinliivisen kaverin taskulampulla varustettuna polkua tallaamassa. Aavistus tuli selkärangasta, kun oikeassa kädessä roikkui tyhjä remmi. Kaksi ja puoli sekuntia myöhemmin kuului ensimmäinen haukku ja sen jälkeen oli case rakenteilla. Sussari tuli kohti ja minä tavoilleni uskollisena jähmetyin kuin tikku... Omistaja huuteli jotain kannustavaa, mutta murre päätti paljastaa ikenensä varsin näyttävästi seisoen valokeilassani muutaman metrin päässä. Taisin itsekin vilauttaa ikeniäni, kun kauhu alkoi vääristää kasvojani. Luulin hetkeni koittaneen ja kaikki isoissa kisoissa tehdyt pummit vilistivät filminauhan lailla silmissäni. Omistaja saapui ulottuville ja lausui Suomen kolmanneksi koulutetuimman kuntalaisen syvällä rintaäänellä satoja kertoja kuullut maagiset sanat: "Ei se mitään tee."
Samassa treenissä ohitin kuusi kertaa tutun viiden peuran lauman, joiden kiilusilmät pysyivät joka kerran maltillisesti paikoillaan, vaikka etäisyys oli vain vajaat 50 metriä. Sanoisin, että Suomen koulutetuimpia peuroja.
Aamulehti kaivoi eilen varsin nohevasti verta nenästään, kun se kävi arvostelemaan sählyä, eikun salibrandia. Voin sanoa olevani samaa mieltä kirjoittajan kanssa, mutta en tohdi sanoa sitä ääneen ainakaan nykyisellä työpaikallani. Tosin viime viikolla kävimme keskustelua sählynpelaajien, eikun säbääjien, harjoittelusta. Hymyhän siinä nousi huulille, kun juttuja kuunteli. Onhan nämä MM-kisat vähän kornit, kun tason laajuus on suoraan verrattavissa naisten jääkiekon arvokisoihin eli siihen lajiin, joka aina pelastaa Suomen talviolympialaiset. Eikä tämä miestenkään jääkiekko nyt ihan kauhean kaukana edessä mene... Eipä siinä, sählyä on kiva pelata ja juuri siksihän se on Suomen suosituintia (ja vammaherkintä) höntsyä. Kenttä on pieni ja pallo liikkuu pirun kovaa. Ja mitä taitavammaksi tulet, niin sitä vähemmän tarvitsee liikkua eli juuri päinvastoin kuin omalla kohdallani. Tottahan toki tämä laji on myös koulussa todella suosittua, samoin kuin pesäpallo. Molemmat ovat mukavia pelata, koska halutessaan niissä ei tarvitse liikkua juuri lainkaan... Maailman liikkuvin urheilukansa vuonna 2020 :)
Eilen tuli tehtyä hieno suunnistustreeni olumppiavalmentajan johdolla Varalan ja Tahmelan maisemissa. Ihmeiden aika on ohi, kun meikäläinen ylistää sprinttitreenejä. No jaa, mielestäni ne ovat varsinkin syvemmällä talvella lähes ainoita hyviä taitotreenejä, lumessa puskemisen sijaan. Ja onpahan noita tullut jo aikanaan Valkeakoskella tullut tehtyä, kun 90-luvun puolessa välissä juoksimme puistosarjaa lopputalvesta. Silloin ei vielä sprinttejä edes tunnettukaan, korkeintaan pikkuisen PWT-ralleja. Nyt se on jo arvostettua ja lajia nakertavaa arvokilpailutoimintaa. Muuttuuko Tsaari suunnistusurheilun julmassa syleilyssä...
Tässä ylimalkainen otos siitä, mietn eilen edettiin. Tarkemmat kartat myöhemmin, sillä nyt on univelkojen tasauksen jälkeen aika taas syöksyä ulkoliikunnon auvoiseen maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti