Antaa paukkua!

Vuoden viimoinen treeni on saatu päätökseen ja ladulla oli iloisen paljon muitakin hiihtäjiä, vaikka jätkäpojat ampuivatkin jo euroja taivaalle ympäri turuja. 

Lupasin ratkaisun joulupähkinään ja niin myös teen. Ennen varsinaista paljastusta nostan kymmenien vastausten joukosta kaksi yksilöä, nimittäin nimimerkit Veterano ja PC-Erä-Haapa. Veterano on Vimppojen suunnistusjaoston rogaining-vastaava, ja antaumuksellinen tehtävään paneutuminen tuhansien kilometrien päästä ansaitsee erityismaininnan. Samoin kuin PC-Erä-Haapa, jonka mobiilivastauksessa oli 50%:n osumatarkkuus...

Mutta jokaisessa tapauksessa nyt on uuden vuoden aika, joten putsatkaapa pullanmurut pöydiltä, vaihtakaa liina, luodatkaa katse tukevasti etukenoon, koska nyt mennään kohti vuotta 2011 isolla ryminällä!

Joulua ja pähkinöitä!

Tämän vuoden joulutervehdykseni on suunnattu erityisesti suunnistusniiloille, joiden intohimona on pähkinöiden purenta. Nimittäin tämän vuoden S-liiton julkaisussa majaillut kuvasuunnistus oli mallia Trail-O, enkä oikein syttynyt aiheeseen. Niinpä otin härkäsonnia sarvesta ja väsäsin mittaamattomalla vapaa-ajallani "aikani kuluksi" lukijoille oman kuvasuunnistukseni lähimetsiköistä.

Pähkinän laatu ei ole mallia hiottu, vaan sopivan rosoinen pikantein yksityiskohdin:

- kuvat on otettu pirun nopealla valmistelulla aamuhämärissä 18.12.2010 digipokkarillani, mallia halpa.

- annettu kuvaussuunta on viitteellinen

- kuvista muodostuva rata ei ole mallia ratasuunnnittelun aateli

- jos rastilippua ei meinaa kuvasta löytää, pitää vain katsoa tarkemmin

- ratamestari ei vastaa virheistä

- radan pituus n. 3,9 km

- palkintoja ei jaeta, eikä vastalauseita käsitellä, toki pieni purnaaminen kuuluu blogin henkeen

- ratkaisu paljastetaan 31.12.2010

Joten oikein hyvää joulua ja rauhallista meininkiä toivottavat ratamestari Tsaari ja apulainen Taimi!

 

Lähtö, kiven pohjoispuoli (kuvaussuunta koillisesta)

1. rasti, läntisen kiven pohjoispuoli (koillisesta)

2. rasti, silta (luoteesta)

3. rasti, ison kiven länsipuoli (pohjoisesta)

4. rasti, jyrkänne (luoteesta)

Rasti 5. suon eteläreuna (kaakosta)

6. rasti, pienen kumpareen lounaisjuuri (idästä)

7. rasti, polkujen risteys (lännestä)

8. rasti, jyrkänne (luoteesta)

9. rasti, ojien risteys (lännestä)

Maali, tien ja polun risteys (etelästä)

Ja sitten vain siis sijoittamaan kuvien rastit tähän karttaan...

Nyt blogi hiljenee joulun viettohon. Ulkona on 25 raatia pakkasta eli juoksukeli sopivimmillaan, joten sinne siis!

Vuoden pimein päivä, nyt!

Ainakin suomalaisissa kaupoissa. Ristus ja maaria, kun koitin pikaisesti ruokatunnilla pyörähtää tekemässä ihan normaalit ruokaostokset viereisessä ostoshel...paratiisissa. Kaunis ja viaton ajatus oli, ettei kai siellä nyt keskellä päivää ketään. Eipä ollut ei. Paitsi kaikki. Oli ihmistä joka sorttia, kärryä, säkkiä, pussia, visaa vai pankkia, kiitosheitä jne. Koska ko. liikkeen rakenne on minulle vieras, saivat tällä kertaa rakuunat ja suurimot jäädä hyllyille. Loppui aika ja miehestä voimat. Kyllä adventtisohjon kyntäminen kuuluu joillekin muille hulluille, mutta ei minulle. Siinä meinaan sai purjon lehdet kyytiä, kun poukkoilin kohti kassaa.

Eilen vedettiin taas hallivetoja. Yksi viikon kohokohta oli eittämättä viimeinen kakkosen veto, jossa ohitin Syrjälän Tepon ja Siikis-Martin. Kyllä tuntui hyvältä ja kovalta. Tässä yhteydessä ei kannata mainita, että ko. kaksikko jutteli mukavia siinä vauhdissa, kun itse painoin elämä pelissä vaahto suusta lentäen. Eikä myöskään kannata mainita, että yhtä aikaa aloittaneet Leksa ja Angsti olivat jo silmänkantamattomissa. Hyviä hetkiä ei siis kannata pilata merkityksettömillä yksityiskohdilla.

Nyt olisi muikean mahtava hiihtokeli, mutta taidan pysyä hyvissä fiiliksissäni sisällä televisiota katsellen. Olen vain aina miettinyt, että millä ratkaisisin yhden ongelman. Nimittäin joka kerta kun ojentaudun viltin alta vaihtamaan kanavaa kaukosäätimellä, niin paljas ranteeni tuppaa kylmettymään. Jotain pitäisi keksiä. Onneksi jotkut ovat jo keksineet ja pistäneet rahaksi, näin! Tähän on tultu, olen jälleen sanaton. Aletaanko olemaan jo laiskuuden ytimessä? Näkisin. Sitäpaitsi tuo on ennen tunnettu esim. nimillä takki, paita, tms. Tai ainakin niiden puolikas.

Laskin aivan itse eilen... mäkeä.

Viime viikko oli ja meni lujaa, mutta joka tapauksessa lyhyt katsaus sinnekin lienee paikallaan. Kyse ei kuitenkaan ollut kovinkaan normiviikosta. Juoksijan polvea hoidettiin venyttelyllä, itsehieronnalla, hieronnalla, buranalla, piikkimatolla, sähköllä ja juoksemalla. Hoito toimi jotensakin hyvin ja torstaista alkaen kykenin jo erinäisiin kunnon harjoitteisiin:

TO: Pirkkahallissa 12 km aerobisella kynnyksellä sahailua neljän minuutin molemminpuolisilla vauhdeilla, päälle juoksutekniikkaa ja verryttelyjä.

PE: Ensimmäinen vapaan lenkki lähiladulla lähinnä verryttelyn merkeissä erinäisten kiireiden väliseen aikaikkunaan sullottuna. Kaikki oli hyvin reilun minuutin, kunnes metsästä juoksi täysin yllättäen ja pyytämättä h**vetin iso musta koira raivoisasti jalkoihin, jolloin mukkasin oikein huolella. Koira yritti tehdä minusta lopun, mutta painin itseni jalkeille verisesti vääntäen. Tosin nivunen oli jo venähtänyt kaatumisessa ja huusin kaksi rumaa sanaa. Omistajaa en nähnyt, vaikka palasin vielä tapahtumapaikalle murren luovutettua.

Siinä se, pirulainen.

Illalla vedin kuitenkin hallilla 5x2000m / 2' kiihtyvästi ja kivaa oli. Varsinkin kun olin paikalla vähän ennen iltayhdeksää, jolloin radalla on rauhallista. Paitsi kun paikalle osuu jätkäpoikalauma, jolla ei ole aikomustakaan harrastaa liikuntoa, vaan rötväillä paikalla muuten vaan. Aikani katselin karkkipaperien heittelyä ja kuuntelin huutelua juoksustani sekä eläkeläisvaksille haistattelua, kunnes ensimmäisen kerran avasin suuni omaan rauhalliseen tapaani. Huutelu loppui, mutta kun sällit lopulta lähtivät valumaan radalta pois, kaatoivat he reuna-aidat mennessään. Silloin äärimmilleen viritetty hermostoni laukesi lopullisesti, varsinkin kun vieressä seissyt futisvanhempien joukko vain katseli ja hymyili. Juoksin katsomon taakse joukkiota vastaan ja nappasin ystävällisesti  ensimmäistä jolppia raiveleista kiinni, lihavin louskuttaja tosin pääsi valitettavasti karkuun. Saatoin jantterin vaksin kopille ja sen jälkeen alkoi pojilla nostotalkoot. Itse juoksin viimeisen vedon 6.49.

Ennen kuin joku kukkahattu aloittaa, niin voin todeta rauhoittavasti, etten ole koskaan viisivuotisen opettajaurani aikana ottanut yhtäkään oppilasta raiveleista, enkä tule ottamaan. Mutta vapaa-ajalla en em. toimintaa siedä, jos ei kerran ole pakko. Sori.

LA: Aamulla nopea vaellus lumihangessa pojan treenikyyditysten välissä ja siitä sulavasti ristiäisten valmisteluun. Illalla olin aika hapoilla ja iltalenkki typistyi loton vientiin Teboilille. Ei tullut edellisviikon kaltaista jättipottia kohdalleni, Casino tosin ei pettänyt taaskaan.

SU: Nautiskelua perinteisellä Toivion laduilla pari tuntia hilpeässä pakkasessa, oi että. Illalla kuntosalin matolla jurnuttamaan. Tunti sikamaista hikoilua ja paheksuvia katseita kiihtyvällä vauhdilla. Juoksu kulki kuin unissa ja olo oli autereinen. Siinä se.

Toki viikkoon mahtui jotain muutakin, ehkä maininnan arvoisimpana tulipalo työpaikalla. Kuvailen tilannetta Ilta-Sanomien uutisointia mukaillen:

Maanantaina illalla eräs säippäri päätti murtautua rakennuksemme alakerrassa sijaitsevaan pelihalliin (todellisuudessa RAY:n pienet toimistotilat). Hälytyksen tullessa kaveri hätääntyi ja pani sytyttäen tulipalon hämätäkseen vartijoita. Lopulta hän jäi itse jumiin palon keskelle ja soitti palokunnan paikalle. Vaarassa olivat myös samassa rakennuksessa sijainneet Gigantti (eri rakennus sadan metrin päässä) ja kodinkoneliike (eri rakennus, josta liike oli lopettanut jo viikkoja sitten). No, joka tapauksessa meille tuli julmetut savuvahingot ja pari etäpäivää evakossa. Nyt ollaan taas takaisin toimistolla, mutta savun haju on ihan kiitettävä ja siivouksen meteli jatkuvasti päällänsä. Sopivan mesta paikka astmaattiselle kestävyysurheilijalle.

Aamulehti otti taas napakasti kantaa suomalaiseen huippu-urheiluun maanantaina J.Jokisen kirjoituksella. Muutostyöryhmän työ on meikäläisen silmissä ollut koko ajan vähän valjussa valossa, eikä kiekkomiehen lähtö varsinaisesti valoa kirkastanut ainakaan sitoutumisen (tai tarpeellisuuden) osalta. Mutt amikäs siinä, kun tällä narrijoukkueella on varaa maksaa palkkaa nykyisen uuden koutsin lisäksi kahdelle aiemmin erotetulle. Eikä ne pojat tietenkään juuri mitään tienaa, suolarahoja. Meni vielä toinen herroista arvostelemaan huippu(palkattujen)pelaajien työmoraalia, ei käy sellainen päinsä.

Eihän suomalaisessa urheilussa voi tuon perusteella olla mitään taloudellisia ongelmia. Jaa, mutta mitenköhän huippu-urheilussa...

Aatonaattona pläjäytän jouluyllätyksen lukijoille, halusitte tai ette :)

Hip hurraa!!

Tästä se lähtee. Aamupala oli mennä väärään kurkkuun, kun alkoi ahdistaa tuonkin tohinan kuunteleminen. Mutta antaa olla, keskitytään omiin tekemisiin. Niissäkin on ihan riittävästi rääpimistä.

Jalan tila on sitä verran napakka, että muutama päivä juoksutaukoa ei ole pahitteeksi. Tasotestissä kykenin kivuttomaan suoritukseen jalan osalta, mutta viimeisessa tonnissa sain sentään happotuntemuksen elimistööni ja alitin häpeärajan kahdella sekunnilla. Muutoin analyysit kertoivat omaa karua kieltään, suora lainaus testiraportista:

"Kaikki vauhdit ovat jonkin verran jäljessä tammikuun ennätystuloksia, mutta eivät nyt mitenkään ratkaisevan paljon. Kyllä tästäkin tasosta on hyvä ponnistaa uusille ennätystasoille onnistuneen talviharjoittelun myötä."

Ei kai siinä, ruvetaan ponnistaman.

Perjantain kevennykseksi

Tunnin päästä menen rykimään tasotestiä, mikäli juoksijan polveni on myötämielinen. Erinäisten hoito-ohjeiden perusteella nopea juokseminen ja pikajuoksu eivät rasita jalkaa. Aion siis juosta tasotestin pikajuoksuna. Totta puhuen tilanne on sen verran kirpakka, että pientä juoksutaukoa voi olla luvassa. Appiukon kanssa käydyt saunakeskustelut antoivat ainakin kahdeksan eri vaihtoehtoa, mistä kipu juurensa juontaa. Päaäsia on, että juontaa. Univelkaiset vuorokaudet ovat taas jonossa ja vedossa on pitelemistä, kun pääsen irti. Täytyy vain varoa, etten kompastu omiin silmäpusseihini, menee pian testi keturoilleen.

Mutta viikonloppu on käsillä, ja kunniaksi sen poimin kaksi hyvää lehtiartikkelia paikallisesta äänitorvestamme. Olen iloinen ja onnesta pelkkää kysymysmerkkiä ihastellessani, kuinka ihanalla avokätösellä Pirkanmaan Kauniainen palkitsee kuntoilijoitaan. Maininnan ansaitsee vielä se tosiseikka, että ko. stipendiä pitää vielä itse (tai joissakin tapauksissa myös isin tai äidin) hakea. Itse en viitsinyt edes hakea.

Ja sitten lempiaiheeseeni heti koirien jälkeen... "Minkä ajoneuvon aiot hankkia, kun täytät 15?" Oikea vastaus omasta nuoruudestani: "Polkupyörän."

Leuka rintaan, tulevaisuus odottaa!

Pyhien taitokomponentit

Tähän karttoja pyhien sessioista.

Huippuryhmän sprintit:
- perushyvää tekemistä meikäläisen lahjoilla -> ei yhtään kardinaalia

Suunnistusvedot Aitovuoressa itsenäisyyspäivänä:

- ei ihan niin hyvää tekemistä lumimylläkässä, ilman kompassia pari kertaa suunnat aivan keturallaan

Tästä mennään taas eteenpäin perskankut kireinä kuin viulunkielet ja taiteillaan juoksijanpolven rajapinnoilla...

Ja loppuun: Kaikella on aikansa, paikkansa ja hintansa. Vaikka tulkitsija on poissa, laulut elävät. Kiitos legendalle!



Suomen kolmanneksi koulutetuin

Tämän tekstin piti alkaa siten, että hyvä on Pirkanmaan Kauniaisissa köllötellä, kun tietää talousalueellamme olevan viihdepolitiikka Marttien toimesta luotettavissa kourissa. Lempäälän Monoliitissa Martti ja Mikko orkestereineen viihdyttävät ostoshullua pikkujoulukansaa ja toisaalla Pälkäneen Urjanlinnassa Martti, Erkka, Juha, Hanski, Mauno (tosin veikkaanpa Anteroa) ja co. tarkistavat snoukka- ja pulkkakansan säiliön vesitilannetta tai onko saunassa puita. Samaan pitkään hengenvetoon olisin vielä ylistänyt oloani sillä, että tyttö on kuin ihmisen mieli. MUTTA... Koska pienellä ihmisellä on pieni mieli, ja pienillä mielillä on tapana vaihdella äärilaidoista toisiin, muuttui kirjoittamiseni muihin toimiin. Mutta ei se mitään. Niiden, jotka eivät ymmärtäneet äskeisestä hölkäsen pölähtämää, ei ole syytä olla murheissaan, sillä se ei ole teidän vikanne.

Aihetta olisi taas eksyä itselleni tyypilliseen yltiöpositivismiin, mutta turha on lumen hyydyttämää junaa kammeta raiteilta tai tukea kymmeniä lakkoja saavutettujen etujen tai kivitalon vaarantuessa, joten pysytään mieluummin erinäisissä ärtymyksen aiheissa. Sain siis eilen lukea, kuinka kuulun Suomen kolmanneksi koulutetuimpien joukkoon. Sen tiedän kertomattakin omalta kohdaltani, mutta kuka sen kertoisi myös suurelle ystäväjoukolleni, nimittäin Pirkkalan järjestäytymättömille koiranomistajille. Tapaus oli taas käyvä toteen, kun pitkän perjantain päätteeksi suuntasin huoltavalle lamppulenkille maastoradalleni lähipöpelikköön. Kellon ollessa lähempänä iltayhdeksää ajattelin saavani rauhassa polkea jälkeä talven varalle kovempiin raastoihin. Eipä mennyt kuin hetki, kun vanha kaasupurkausvaloni tavoitti heijastinliivisen kaverin taskulampulla varustettuna polkua tallaamassa. Aavistus tuli selkärangasta, kun oikeassa kädessä roikkui tyhjä remmi. Kaksi ja puoli sekuntia myöhemmin kuului ensimmäinen haukku ja sen jälkeen oli case rakenteilla. Sussari tuli kohti ja minä tavoilleni uskollisena jähmetyin kuin tikku... Omistaja huuteli jotain kannustavaa, mutta murre päätti paljastaa ikenensä varsin näyttävästi seisoen valokeilassani muutaman metrin päässä. Taisin itsekin vilauttaa ikeniäni, kun kauhu alkoi vääristää kasvojani. Luulin hetkeni koittaneen ja kaikki isoissa kisoissa tehdyt pummit vilistivät filminauhan lailla silmissäni. Omistaja saapui ulottuville ja lausui Suomen kolmanneksi koulutetuimman kuntalaisen syvällä rintaäänellä satoja kertoja kuullut maagiset sanat: "Ei se mitään tee."

Samassa treenissä ohitin kuusi kertaa tutun viiden peuran lauman, joiden kiilusilmät pysyivät joka kerran maltillisesti paikoillaan, vaikka etäisyys oli vain vajaat 50 metriä. Sanoisin, että Suomen koulutetuimpia peuroja. 

Aamulehti kaivoi eilen varsin nohevasti verta nenästään, kun se kävi arvostelemaan sählyä, eikun salibrandia. Voin sanoa olevani samaa mieltä kirjoittajan kanssa, mutta en tohdi sanoa sitä ääneen ainakaan nykyisellä työpaikallani. Tosin viime viikolla kävimme keskustelua sählynpelaajien, eikun säbääjien, harjoittelusta. Hymyhän siinä nousi huulille, kun juttuja kuunteli. Onhan nämä MM-kisat vähän kornit, kun tason laajuus on suoraan verrattavissa naisten jääkiekon arvokisoihin eli siihen lajiin, joka aina pelastaa Suomen talviolympialaiset. Eikä tämä miestenkään jääkiekko nyt ihan kauhean kaukana edessä mene... Eipä siinä, sählyä on kiva pelata ja juuri siksihän se on Suomen suosituintia (ja vammaherkintä) höntsyä. Kenttä on pieni ja pallo liikkuu pirun kovaa. Ja mitä taitavammaksi tulet, niin sitä vähemmän tarvitsee liikkua eli juuri päinvastoin kuin omalla kohdallani. Tottahan toki tämä laji on myös koulussa todella suosittua, samoin kuin pesäpallo. Molemmat ovat mukavia pelata, koska halutessaan niissä ei tarvitse liikkua juuri lainkaan... Maailman liikkuvin urheilukansa vuonna 2020 :)

Eilen tuli tehtyä hieno suunnistustreeni olumppiavalmentajan johdolla Varalan ja Tahmelan maisemissa. Ihmeiden aika on ohi, kun meikäläinen ylistää sprinttitreenejä. No jaa, mielestäni ne ovat varsinkin syvemmällä talvella lähes ainoita hyviä taitotreenejä, lumessa puskemisen sijaan. Ja onpahan noita tullut jo aikanaan Valkeakoskella tullut tehtyä, kun 90-luvun puolessa välissä juoksimme puistosarjaa lopputalvesta. Silloin ei vielä sprinttejä edes tunnettukaan, korkeintaan pikkuisen PWT-ralleja. Nyt se on jo arvostettua ja lajia nakertavaa arvokilpailutoimintaa. Muuttuuko Tsaari suunnistusurheilun julmassa syleilyssä...

Tässä ylimalkainen otos siitä, mietn eilen edettiin. Tarkemmat kartat myöhemmin, sillä nyt on univelkojen tasauksen jälkeen aika taas syöksyä ulkoliikunnon auvoiseen maailmaan.

Alipainetta

Viime viikko sujui harjoituksellisesti ihan mukavasti ja hetken jo luulin pääseväni vauhtiin. Eilen alkoi kuitenkin taas mystinen tunne vaikuttaa kurkussa ja korvissa. Käväisin aamutuimaan lääkärissä, mutta mitään varsinaista vikaa ei löytynyt ja kolmen viikon takainen tulehduskin oli poissa. Joten ei muuta kuin kotiin murjottamaan. Ilmeisesti kyse on nyt jostakin virustaudin jälkilöylyistä, jotka eivät meinaa kaikota kehostani. Sinänsä vähän turhauttavaa, varsinkin kun olen koittanut olla viimeisenkin viikon huolellinen kuin mummu lumessa... Tästä suivaantuneena otin flunssapiikin käteeni todeten, että ainakin jonkun taudin väistän tulevana talvena. Näköjään on tuo enempi siisti sisätyö heikentänyt vastustuskykyä verrattuna aiempaan miljoonien pöpöjen maailmaan.

Pari päivää kevyesti ja sitten katsotaan uudemman kerran.

Viime viikon saldorajat: Yhteensä 10h 15min, juoksua ja suunnistusta 83 km, sisäsauvakävelyä+muita härveleitä 13 km.

Vauvantahtia

Ensimmäinen leiri uuden seuran väreissä on historiaa. Tahti oli juuri lääkekuurinsa päättäneelle univelalliselle ihan riittävää. Perjantaina illalla lapotettiin Lamminpään portaissa kunnon mäkitreeni, jossa kone huokaili ihmetyksestä soikeana kun sykkeet paukuttivat kaukana kynnyksien yläpuolella. Kaikkinensa treeni teki todella hyvää, jopa henkisesti, vaikka Mylly näyttikin vahvasti kantapäitään. Kuten teki koko viikonlopun eli tikissä on rajaseudun mies. Lauantaina Jämillä vedettiin suunnistusvetoja, mutta yllättävä lumikerros kovalla kannella sotki vähän kuvioita. Homma muuttui enemmänkin voimajyystöksi, mutta kyllä 15 km:n lenkaus veti meikäläisen kuutamolle. Viimeisessä hyydyin kesken kaiken aivan suorilta jaloilta, kun Mylly lipui ohi. Otin maitojunan kohti mökkiä tuulen tuivertaessa takin jäähän. Peli oli kovaa, koska valmennustiimi oli lyönyt tiukan haasteen taidolliselle puolelle. Kukin veto (1,5-2,0 km, 3-5 rastia) piti muistaa kerralla eli karttaa sai katsoa vain lähdössä. Ei muuten sovi sitten yhtään meikäläisen tekniikalle, ja eksymiähän siellä tuli. Mutta kaikki  treenit pois mukavuusalueelta vievät aina pikkaisen eteenpäin tai ainakin saavat ajattelemaan.

Sen verran lumijuoksu otti kroppaan, että reiden ulkosyrjä kireytyi aika sinkeäksi. Kaikki vähänkin urheiluvammakirjoja selanneet tietävät, että siitä on hyvä ponnistaa kohti juoksijan polvea. Tämän vuoksi jätinkin sunnuntaisen mäkijuoksun väliin ja keskityin venyttelyyn ynnä muihin lihasten kaulimisiin. Kokonaisuudessaan tehosetti oli kuitenkin hyvä startteri harjoittelulle, ja tänään pitkällä lenkillä oli jo mukavan tuntuista talvihipsuttelua. Enää ei tukehdu samantien ja jopa jaksaakin. Taidan ryhtyä urheilijaksi, vaikuttaa kivalta hommalta...

Muuten laiffi pyörii aika pitkälti prinsessan ympärillä, ja varsinaisia ongelmia ei vapaa-ajan viettämisessä ole. Kun vielä huomisesta lähtien palaan töihin, niin arkirutiinien ja treenailun jälkeen voi olla haastavaa löytää aikaa joutaville. Joten jos blogi hiljenee tästä viikosta eteenpäin, on syy helppo löytää. Nyt mennään vauvantahtiin :)

Le Makkarajärvi

Eilen palailin taas maastoharjoitteisiin, ja olihan ne sykkeet kovat ja korkeat, vauhti ei niinkään. Mutta kivaa oli, ja sehän on urheilussa pääasia. Sekä tietysti hyvät sponsorit ja oikean työn välttely. Vaikka käyhän se sponsoreiden pillin  mukaan tanssiminen ihan oikeasta työstä, huhhuh.

Se alkaa olemaan isyysloma tällä haavaa paketissa. Tavoite isäksi laskeutumisen lisäksi oli hyvän treenikauden aloittaminen. Tuubiin meni: 7 sairas-/badhairday-päivää , yksi lääkekuuri ja puolivillaista touhuamista loppuaika + 9 päivää kurkkukipua. Tästä on ihmisen jälleen hyvä jatkaa.

Välikorvake ja sotilasmusiikki

Viime viikko vierähti vaihtelevissa viiliksissä. Ajatushan oli starttailla toisella isyyslomaviikolla muikeat treenailut eli alkaa legendaarinen ens kauel -uhoaminen heti marraskuun alussa, jolloin kisakauden alkuun on vaatimattomasti useita kuukausia. Tyypillistä suomalaista siis. Treenejä toki tuli, mutta koko ajan vähän hatarilla tuntemuksilla, koska pikkuruisen flunssan jälkeen jäi kurkkuun kytemään epämääräinen kipuilu. Tämä ei varsinaisesti sotkenut harjoituksia, mutta tarkkana poikana tunsin, ettei ihan kaikki palaset olleet paikoillaan. Lopulta lauantaiaamuna alistuin kohtalooni ja aloin arvailemaan sitä tuttua, mutta inhottavaa vierasta. Kymmeneltä olinkin jo kunnanlääkärin oven takana estämässä muiden potilaiden pääsyn päivystykseen ja pyysin lekuria kurkkaamaan korvaan. Ja siellähän se köllötteli välikorvan tulehdus, meikäläisen vitsaus, jolle ei tunnu mahtavan mitään. Purkki Amorionia kouraan ja matkaan. Tällä kertaa olo muuttui melko lailla laakista, kun olin popsinut kaksi pilleriä. Kurkkutuntemukset katosivat ja muutenkin olo petraantui. Toki olisin voinut mennä sinne vastaanotolle jo neljä päivää aiemmin...

Lauantai kuluikin sitten vapaaehtoisen maanpuolustuksen merkeissä. Upseerikerhomme 70-vuotisjuhlistukset oli jaettu kahteen osaan, ja ensimmäisessä tuurissa tuli kuunneltua puheita noin 90 minuuuttia. Juhlan päätteeksi lyötiin sitten juhlahylsy kouraan kiitoksena maanpuolustuksen hyväksi tehdystä työstä, tälläkin kertaa urheilun saralla. Suunnistajalle tuollainen hylsy on kieltämättä jopa hiukan irvokas palkinto, mutta otetaan ilolla ja riemulla vastaan. Kun vaan keksisi, mihin tuollaisen 30 senttisen tötterön laittaisi, jotta se olisi mahdollisimman vähän huomiota herättävä.

Illalla jatkoinkin sitten kymmenvuotista perinnettäni laulamalla Sotilaspoikaa iltajuhlassa. Vanha soittokunta oli vaihtunut Big Bandiin ja tempo oli aavistuksen laiskahkoa ollakseen sotilasmusiikkia. Yleisö seisoi metrin päässä, ole siinä sitten rennon luottavainen, kun parfyymit ja minkkikaulukset kutittelee nenää. No, siitäkin selvittiin ja kotimatkalla läpipääsemätön lumipyry saatteli Clion uskomattomiin suorituksiin. Mainittakoon, että pösö poltteli taas viikolla pari polttimoa, joista toinen kärytti sitten myös pistokkeen. Otti pattiin.

Urheilullisesti ei ole siis mitään kerrottavaa, koska päätin ajaa koneen alas, että kuuri ehtii puraisemaan. Viikonloppuna olisi sitten kauden aloitusleiri Jämillä ja siellä voisi sitten laitella rukkaset taas kätösiin.

Topin blogitekstiä oli mielenkiintoista lueskella, itsellä riittää ymmärtämys asiaa kohtaan. Mutta eiköhän pesupaikka taas ampuile alas... Jos  muuten joku haluaa tietää, kuinka pieni seura voi ja osaa tukea juniorihuippua, voin kertoa ihan omasta kokemuksesta toimivan mallin ;)

Myrskyä odotellessa

Ulkona tuuli myllää jo lupaavasti, joten tässä vaiheessa on parempi käpertyä ja suojautua talven otteelta. Sitkeähkö kurkkukarheus on antanut hellittämisen merkkejä, eikä yskän mukanakaan tule enää keuhkonkappaleita ulkoilmaan. Olen siis uskaltautunut lenkille kevyellä tatsilla varovasti tarkkaillen. Aamulla kävin saappaat jalassa suunnistelemassa ja oli ihan mukavata.

Tänään kun heräilin, oli tilanne vahvasti päällä, koska jälleen kerran oli vedet poikki. Hanasta kuului vain, notta 'njet' ja sillä sapeli. Voitte kuvitella mitä se tarkoittaa, kun asunnossa majailee kolme lasta, joista yksi on erittäin vahvasti sinappikoneelle sukua. Ja koska nykyihmisenä ei tule varauduttua tuollaisiin tilanteisiin mitenkään, oli aamupalalla tarjolla vissyä kahvin ja puuron sijaan. Hampaiden pesutkin kokivat kovan kohtalon, vessahädästä en nyt viitsi mitään puhellakaan... Edellä mainittu ärtymys kirvoitti päivän aikana melko napakoihin huomioihin, joista yhden bongasin aamun lehdestä. Mutta koska nyt on aika mennä taas laulelemaan punaisesta ja mustasta autosta sekä liukkaasta koirasta seikkailuineen kaupungissa, jää yhteiskunnalliset vuodatukset tuonnemmaksi. Tätä se elämäntilanne teettää, nii-in... :)

Ei mitään järkeä ei sitten mitään...

Koska asia on nyt sitten julkinen ja tutulla ämpäripesupaikallakin jo kommentoitu, lienee itselläkin aika sutaista pöytä puhtaaksi aiheesta. Tämän sutaisun jälkeen en ajatellut siihen enää palata, ainakaan nettipalstoilla. Ja sinne naamakirjaan ei meikäläistä muutenkaan saa...

Mutta tilanne on siis se, että siirryn seuraavaksi kolmeksi kaudeksi Kooveen väreihin suunnistamaan. Taustalla on halu yrittää keskittyä ja panostaa henkilökohtaisen menestyksen saavuttamiseen. Kun siirryin vuodeksi 2006 Pyrintöön, oli takana kahden vuoden ajalta yksi iso selkäoperaatio ja kaksi polvileikkausta. Tuolloin viestit ja muutto Tampereen seudulle töihin saivat miettimään uutta seuraa. Samalla tuli ensi kertaa ajatuksiin se asia, että henkilökohtainen pärjääminen voisi olla jo vaikeampaa loukkaantumisten jälkeen. Pyrinnöstä löytyi aivan loistava porukka, jossa oli ja on ollut koko ajan mukavaa urheilla, valtaisa kiitos siitä. Viestimenestystä on tullut kiitettävästi, vaikka ei sitä ihan kirkkainta koskaan kuitenkaan. Sinänsä hyvin miehelle, jota eivät viestit juuri kiinnostaneet ennen vuotta 2005...

Viisi kautta Pyrinnössä ovat tuoneet paljon, mutta oma henkilökohtainen kehitys on polkenut paikallaan. Syitä löytyy eniten katsomalla peiliin, mutta myös tietyt arjen realiteetit ovat olleet vaikuttamassa siihen, etten ole pystynyt ihan ulosmittaamaan osaamistani. Vuonna 2003 Hakan miehenä olin loppurankilla kuitenkin 6. ja kouraan jäi mm. PM-kisojen pitkältä matkalta 12. sija, takana Salmi ja Valstad. Sen jälkeen rankisija onkin polkenut siellä 20:n nurkilla ja välillä tavoitteet ovat olleet jopa enemmän viesteissä. Varsinkin kun seuran leiritykset jne. ovat pääasiassa olleet Tiomilaan ja Jukolaan tähtääviä. Itse olen ollut liiton valmennusryhmien ulkopuolella jo monta vuotta, ja siksi seuran leirityksellä on ollut ja tulee olemaan merkittävä rooli. Viimeisten kahden vuoden aikana  on taas alkanut tuntua siltä, että halua olisi koitella enemmän henkilökohtaisella puolella. Etenkin tässä elämäntilanteessa, kun on jo muutakin huolehdittavaa kuin vain omat urheilutouhut. Eli vuodet huippu-urheilemiseen vähenevät silmissä. Ja koska vähiä pähkinöitä on turha jakaa miljoonaan koriin, päätin kerran vielä katsoa omia rajojani nimenomaan henkilökohtaisella puolella jättäen viestikuviot vähemmälle. Tiedän, että suurin osa tuskin edes uskoo meikäläisen tekemisiin, mutta itse uskon ja se riittää hätään pahimpaan.

Alkuperäinen ajatus oli palata takaisin Hakaan, mutta lopulta muutama tärkeä tekijä käänsi asian niin, että Koovee oli lopulta paras vaihtoehto. Jatkossakin viestejä varmasti tullaan juoksemaan, mutta huomattavasti kevyemmällä otteella ja vähemmällä valmistautumisella, kuten Hakassa aikoinaan. Ja silloin osuustuloksissa syntyi hyvää jälkeä. Omaan harjoitteluun pyrin tällä vaihdolla saamaan apua, jotta tavoitteet olisivat joskus realismia. Suurin tekijä tuijottelee kuitenkin edelleenkin sieltä peilistä, ja vain oman tekemisen kautta voi jotain syntyä. Seuranvaihto ja uudet olosuhteet ovat vain yksi muutos, kehitys niiden avulla riippuukin sitten itsestä. Vanhalla koiralla uudet temput pitää aina harkita tarkoin, jotta vaikutus on positiivinen. Se siitä.

Kriittistä kommentointia

Lopuksi yksi kriittinen kommentti suomalaiseen miessuunnistukseen, josta kirjoittelin jo kesällä Halokeeniin. Olen ollut huolissani siitä, että suomalainen miessuunnistus kulkee hyvin paljon viestit edellä. Seuroihin kerätään kovia viestiporukoita, ja yhä useammin ulkomaalaishuippujen säestyksellä, jolloin seuran omat juniorit eivät pääse juoksemaan kasvattavia kisoja. Toisin sanoen muiden maiden maajoukkuehuiput edustavat suomalaisia seuroja kuitaten mahdollisesti myös joitakin tukia, ja juoksevat 2-3 kisaa vuodessa seuran väreissä. Ja kun näitä huippuja on seurassa 3-4, ei osuuksia esim. Jukolassa jää juurikaan seuran "omille" miehille juostavaksi. Toki ymmärrän, että suurimmalle osalle miehistä viestit ovat niitä tärkeimpiä kisoja, ja suunnistus on siitä hieno laji, kun viestien kautta voit urheilla helpommin huipulla. Mutta jos puhutaan ihan aidosti huipulle tähtäävistä suomalaisista suunnistajista, on heitä enää luvattoman vähän esim. Jukolan ankkuriosuuksilla. Toinen asia on vielä se, kuinka paljon seuran valmennustoimintaan vaikuttaa juoksijoiden jakaantuminen vaikkapa kolmeen eri maahan. On siinä seuran päivittäisharjoittelussa järjesteleminen, kun oman kylän poikia on kaksi paikalla, mutta tärkeintähän on seuran menestys Jukolassa tai Tiomilassa. Olkoon hinta sitten millainen tahansa.

Korostetaan nyt tähän loppuun vielä, että äskeinen teksti ei todellakaan ollut kritiikki Pyrintöä kohtaan, ja seuran kaveritkin sen kyllä tietävät, koska aiheesta on monesti juteltu siellä täällä. Enemmän olen huolissani ilmiöstä kokonaisuudessaan. Vaikka surullistahan tässä tietysti on se, ettei suurviesteissä oman kylän poikien joukkueella ole enää asiaa menestykseen. On tullut vain mietittyä tuota suomalaisen miessuunnistuksen "surkeaa tilaa" ja hiukan olen sitä mieltä, että edellä kirjoittamallani kuviolla voisi olla jotain tekemistä asian kanssa. Tästä asiasta käyn mielellään väittelyä, jos jollakin on tarve päästä rätkyttämään. Tai sitten on vain niin, että me miehet olemme vain niin huonoja ja laiskoja harjoittelijoita. Ennen oli asiat niin paljon paremmin, kun osattiin, jaksettiin ja oltiin muutenkin niin paljon kovempia. Senhän on saanut monilta asiantuntijoilta kuulla, varsinkin palstoilta ja tietysti nimettöminä. Joo joo, tiedetään kyllä, ettei pitäisi loukkaantua ja räksyttää, kun vaivoin sai 3000 km plakkariin viime vuonna.

Yskä alkaa taittumaan, ja kohta lähden harrastamaan dementiakävelyä, jotta suomalainen miessuunnistus saadaan nousuun!

Kausianalyysi 1. osa

Niinhän siinä sitten kävi. Kun papereihin laitettiin ihan virallista lomaa, tajusi elimistöni samalla hetkellä, että enää ei tarvitse sitkistellä. Antoi siitä sitten pienen kurkkukivun ja höysteet selkään. Ei mitään perus kolmeseiskakakkosta, mutta sellaisen kuitenkin, ettei eilen eikä tänään mieli palanut lenkille. Näillä näkymin myös lauantain AV-raasto on pakko jättää väliin, koska meikäläisen kipeänä juoksut jäivät Jukolaan, piste. Näin iloisesti sitä alkaa uusi harjoituskausi, mutta ehkä se onkin vain merkki siitä, että vanha pitää kalkuloida rauhassa auki kehitysaskelmien laatimista varten. Availen analyysia tällä kertaa muutaman tunnusluvun verran sekä koko kauden joonialaisilla pylväillä.

Harjoitusmäärä kaudella 2009-2010: 446 h 44 min 

Juoksukilometrejä: huikeat 3217 km, joista suunnistaen 488 km.

Muut kilometrit: hiihtimillä 1341 km (14 vkoa) ja mankelia polkien 499 km

Noista voi äkkiseltään päätellä sen, että kyseisiä lukuja ei varsinaisesti voida pitää huippu-urheilijan kategoriaan yltävinä. Mutta sehän nyt tuli todistettua jo Suomi-miehen kuntotestissä sohvalla maaten. Ei olisi tarvittu parin tunnin taulukkolaskentaa, saati 52:n viikon kuntoilua...

Erään taikurin loisteliaan kausipaketoinnin innoittamana selkottelin taulukosta myös jonkun muun lohdutusta tuovan arvon esille. Nimittäin kolmannen sektorin (työ, sairaus, vamma tai muu välittömästi itsestä riippumaton syy) sotkemia harjoitusviikkoja kertyi varovasti arvioiden yhteensä 14 kpl. Tarttis tehrä jotain tuollekin asialle. Ja nythän on käynnissä jo uuden kauden ensimmäinen torpedoitu viikko, prkl!

 

Ensimmäisten iskäpäivien mielenkiintoisimpia hetkiä ovat olleet vaipanvaihtojen yhteydessä lähes poikkeuksetta tapahtuvat hoitopöydälle pissailut. Siis ei iskän, vaan tytön sellaiset Samalla kun neiti vapautetaan vaatteistaan ja vaipoistaan, niin silloin lähtee nesteet liikkeelle. Vaimo on lohdutellut, että onneksi ei ole poika... ;)

Karhu-tyttö

Lauantaina vaellus vaihtuikin ykskaks yllättäen synnytykseen... Illan tullessa ponkaisi prinsessamme maailmaan kellottaen mitat 3830g ja 50cm. Maanantaina tassuteltiinkin jo kotiin ja nyt iskä opettelee kolmisen viikkoa olemaan ihan kotona. Ja kenties käy vähän lenkilläkin... Syytä nimittäin on, koska supistuksia odotellessa tuli hakattua viime kauden treenilukemat taulukkoon, eikä tulos sinänsä ollut kovin mairitteleva. Joskaan yllätys ei ollut varsin suuri ja kulki käsi kädessä kesän tulosten kanssa. Mutta niistä myöhemmin...

Urheilu tuntuu kiinnostavalta

Pieni ryhtiliike on tehnyt ihmeitä. Kolme päivää perushyvää harjoittelua ja olen kuin uusi mies. Ja kaiken lisäksi naapurit ovat lakanneet kantamasta tölkkejä takapihalle, kiitos siitä.

Maanantain treenissä tiputtelin jopa 3.10 tonnin Pirkkalan pimeydessä. Ihmetys oli suuri, varsinkin kun meno oli jopa helppoa ja maasto loivaa ylämaata. Eilen keskiviikkona osallistuin aamuseltaan sprinttitreeniin, jossa oli kiva sparrailla nuoria miehiä. Jaksoin yllättävästi sekä juosta että suunnistaa. Katsotaan nyt sitten, koska tämä lento taas katkeaa...;)

Yksi maailman parhaista...

...suunnistuskilpailuista on eittämättä Halikko-viesti. Kaikki peruselementit ovat aina kohdallaan ja eilisen kaltainen syyssää kruunaa hienon tapahtuman. Syksyisen (tai keväisen tai kesäisen) lyhyet matkat ovat omiaan kauden päätöskilpailuun, jossa juoksee 15 suunnistajaa samassa kisassa. Siltikin eilen oltiin vasta hämärän koitteessa kotona. Mutta hymyssä suin, vaikka kolmas voitto jäikin harmittavan lähelle. Hyvää oli kuitenkin se, että jälleen oli yksi uusi kaveri opettelemassa ankkuriosuutta ja se on tulevaisuutta se.

Oma suoritus oli tällä kertaa jopa odotettua heikompi, koska suunnistus ei alussa sujunut ihan toivotusti. Lisäksi odotin, kaikesta huolimatta, hiukan parempaa fyysistä virettä. En näköjään vieläkään suostu tajuamaan, että puutteellinen harjoittelu näkyy ja tuntuu jossain. Eilen se tuntui lihaksissa ja hengityksessä. Jalat eivät varsinaisesti lennä helpossakaan maastossa ja keuhkot huutavat hoosiannaa, kun vähän koittaa raottaa peltiä. No, eilen ei tarvinnut enää kymmenen minuutin jälkeen likistää, kun sain Timpen ja Tilen näkyviin. Loppulenkillä huolehdin, ettei tule mokia ja tarkkailin tilannetta keulapaikalta. Sen verran halusin röyhistää, että juoksin sentään osuuden ensimmäisenä loppusuoralle. Ajoista nyt ei kannata kamalasti puhua. Reittiviivassa on jonkin verran loggerin omia koukeroita, joita en kaikkia saanut tasattua. Onhan tämä nyt ihan hölmöä, että käytännössä joudun aina "piirtämään" gps-viivan kartalle. Ei sen kai ihan niin pitäisi mennä. Täytynee ostaa kalliimmat laitteet seurantaan.

Nyt on aika laittaa kausi hyllylle ja keskittyä odottelemaan, koska tulee lähtö kohti synnytyssalia. Jännittää melko paljon enemmän kuin keskimäärin SM-kisoissa konsa.

Wiimeistely

Tuuppaanpa tämän tähän, kun tuli käytyä. Aina yhtä hienoa. Tosin taas meinasi hämärä käydä päälle ja nukahdin kolmesti kesken harmonisen keskittymiseni.

En tiedä sitten

Tulin tunti sitten lenkiltä. Viime viikolla sain ehkä viisi tuntia treeniä kasaan. Sehän on melkein kymmenesosa Oman määrästä, olen siis täysin aikataulussa. Ja tämän viikon avasin hyvällä meiningillä, tosin todennäköisesti jo huomenna droppaan. Pahus.

Äsken listasin asiat, jotka saavat perusnegatiivisen luonteeni syvenemään entisestään:

- TV 2:n tuotanto maanantaisin klo 20-20.55

- kaikkien muiden kanavien tuotanto maanantaisin klo 20-20.55

- miksi keittiössä pitäisi olla telkkari?

- jos hankkii ison talon isolla pihalla, pitää jaksaa haravoida eikä hankkia lehtipuhallinta

- joku naapureista on taas ryhtynyt kantamaan tyhjät tölkkinsä meidän takapihallemme

- oli niitä asioita kahdeksan muutakin, mutta pääsi unohtumaan...

Mutta on sitä juhlaakin ollut ilmassa. Vaimoni ja kaverit pääsivät Hannun johdolla yllättämään lauantaina aivan puskista, kun löysin itseni omista kolmekymppisjuhlistani. Täysin kysymättä ja pyytämättä. Ja sehän se onkin parasta. Ja mukavahan se on vanheta tuossa seurassa, joten kiitos siihen selkään koko köörille. Nyt on vajaa kuukausi aikaa odotella sitä oikeaa päivää, kun olenkin lähellä neljääkymmentä enkä enää vähän yli kaksikymppinen.

Loppuun vielä lainaus maailmanmestarilta ja vielä lontooksi:

"...I was so tired of trying to study and train for the finals at the same time..."

 ja 

"Still, I've really started to appreciate the real athletic life when you can just concentrate your power on training."

Sinäpä sen sanoit. Ja sitä tässä on mietitty, että millä pirulla nämä omat kuvionsa yhdistäisi... Tiedetään, ei ole sama ja turha rutista. Niinhän se totesi vaimokin ;)

Halikossa vielä kerran ja sitten kadotaan monttuun keräilemään sokereita kuppiin. 

Ei ehdi

Kun ei ehdi. Joten päivitys kattaa tällä kertaa toteamuksen siitä, että päivät menee töissä ja illat jossain muissa menoissa. Tänään tosin  töissä myös ilta. Mannan jälkeen olen tehnyt kolme lenkkiä, yhteiskestona 1.55. Niillä ei kuuhun mennä ja saas nähdä kuinka AV-testien järkyttävässä patterissa käy. Kuinka voi tuollaisia testejä urheilijoilta vaatia, huh huh. Ei auta, painan leuan rintaan.

Kuvaamista, filmaamista ja muita menetelmiä

Ennen kuin pureudun otsikon mukaisiin menoihin, nostan kissalta hännän pöydälle toteamalla, että viime lauantaina ja sunnuntaina vedettiin todellista suunnistusta. Nimittäin SM-yön finaali ja maailmancupin nortonki. Siinä kunnon vastapallot kukkapenkin kiertäjille sun muille uudistajille. 

Nostetaanpa vielä hattu ja malja Leksalle, joka otti vaikean kauden jälkeen näyttävän mestaruuden, lähes nöösipoikana. Näyttääpä siltä, että SM-yön kulta vaatii taustalleen vaikean kauden. Omat kaksi kultaa ovat tulleet selkäleikkausvuonna sekä toisena selkävuonna, jolloin pidin juoksutaukoa toukokuusta elokuuhun. 

Ja sitten otsikkoon. Yökarsinnan jälkeinen yskä sekä kisanaikainen pisto rinnassa saivat menemään lääkäriin, vaikka ihan varmuuden vuoksi, kun alkoi totisesti korpeamaan. Ja sieltähän se marssi kävi ensin keuhkokuviin, sitten verikokeeseen ja lopuksi vielä sydänfilmiin. Kuvat ja näytteet olivat puhtaat, mutta filmistä löytyi kurveja ja solmuja. Lääkäri-setä laittoi liikuntakieltoon, kunnes vertailu vanhoihin filmeihin on tehty. Arvatkaapa vain, alkoiko sen jälkeen pistää rintaan...

Ensin toki harmitti myös se, että nyt jää sitten 25Mannakin väliin, ehkä kuitenkin vähemmän kuin oma terveys. Otin kuitenkin pari puhelua keskiviikon työreissulta ja lopulta sain kunnon kehäketun tutkimaan kuvat. Helpotus oli suuri, kun mitään poikkeavaa ei sitten ollutkaan ja lupa rallatteluun annettiin. Kävin jopa puolen tunnin lenkillä, joskin neljä liikkumatonta päivää tuntuivat joka puolella roppaa.

Tänään olin sitten töissä osallistuen seminaariin, jossa puitiin suomalaisen miehen terveyttä monilta eri kanteilta. En kokenut varsinaisesti asettuvani käsittelyn alla olleeseen kohderyhmään, mutta minut oli kuitenkin värvätty koehenkilöksi testipatterin esittelyyn. Siinä sitä sitten oltiin 50:n ihmisen edessä ja koitettiin saada syke rennoksi ynnä muuta. Ja tässä on tulos:

- kehonkoostumukseni oli ihan jees, mitä nyt rasvaprosentti tuolla laitteella mitattuna oli 12.

- ylä- ja alakroppa ovat epätasapainoisia

- viskoraalirasva-arvoni olivat kymmenkertaistuneet viikon takaiseen mittaukseen, älkää kysykö kun en kuitenkaan osaa vastata

- puristusvoimani on tasoa heikko

- joku syketesti, jossa köllöteltiin jokunen minuutti sohvalla, antoi kestävyyskuntoni arvoksi 1,5, kun urheilijan taso on siellä vähintään 3:n nurkilla, kilpaurheilijat ovat sitten lähempänä viittä.

Eli tällaisella keholla ja koneistolla ollaan liikenteessä. Ei niin kovin rohkaisevaa, mutta toisaalta odotettua. Mainittakoon, että metriäkään en liikkunut testien aikana. Sähkövirta kyllä kulki ja kerran puristin molemmilla käsillä sekä köllöttelin sohvalla. Ja huono on kunto. Mitenköhän selviän lauantain siivustani, kun puristus on heikkoa ja viskoraalirasvat vain jatkavat nousuaan. Kaadatko vielä toisenkin lasillisen... Viime sunnuntaina Hannun ja meikäläisen massan ero oli muuten 17 kiloa. Se on jo aika paljon se, ja mielestäni kuuluisin jo eri sarjaan.

DNS

Otsikon mukainen rivi tulee jäämään historiaan tämän illan kilpailussa ja vuoden 2010 SM-yön sarakkeeseeni. Ensimmäisenä pahoittelut Marko Vapalle, joka näin ollen jäi turhaan ulos A-finaalista, anteeksi.

Totuus omasta tilastani oli valkeneva superledien kirkkaudella eilisessä karsinnassa, kun koitin edetä Paijulan kallioilla. Ensimmäiset sadat metrit menivät ihan kivasti ja suunnistuskin oli hanskassa. Sata metriä ennen ykköstä menin suosta yli väärästä kohtaa enkä huomannut kartalla suon keskellä mennyttä käyrää eli luin tason väärin. Kalliolla maisema ei täsmännyt ja hukkasin yli kaksi minuuttia ihmettelyyn, kun en suostunut uskomaan, että tulin väärin. Sitten oli pakko pikkaisen kiristää vauhtia, minkä jälkeen keuhkoissa alkoi tuntumaan, epämiellyttävältä. Lopun matkaa rintaan pisti koko ajan ja rykiminen oli jatkuvaa, vaikka vauhti hiipui hiljalleen lähes pohjalukemiin. Virheitäkin tein vielä muutamia lopun rasteilla ja tahtotila oli synkän syvä. 

Kisan jälkeen tupakkiyskä jatkoi vaivaamistaan ja totesin parhaaksi kääntää kokan kohti kotia, vaikka finaalipaikka tulikin. Terveydellä leikkiminen sai loppua Jukolaan ja lopulta päätös oli "helppo" tehdä, koska meriittilistani yleisen yökisoista on seuraava: 2 kultaa, 1 hopea, 1 pronssi ja kaksi viidettä sijaa. Tyhmempikin ymmärtää, että mikä on tavoite kun lähden kisaamaan...

Tänään aamulla heräsin huonoon oloon ja keuhkotuntemuksiin, jotka muuttuivat yskäksi päivän kuluessa. Teimme rouvan kanssa vierailun Tampereen kalamarkkinoille ja muutenkin tuli leppoisasti kuljeskeltua siellä ja täällä ilman kiirettä. Ei ollut hassumpaa. 

Kausi on käytännössä osaltani ohi, vaikka kahdessa seuraviestissä ajattelin vielä juosta, jos mahdun joukkueeseen ja olen terve. Harmikseni en kyennyt päättämään kautta hyvään suoritukseen, mutta sovitaan  vaikka niin, että tämä katastrofisyksy oli nyt jonkun uuden ja hyvän alku :)

Ikävä lokakuu

Kausi on kahta vaille nipussa. Toivottavasti siis kahta vaille. Tänään olisi se toinen niistä kahdesta. Ja huomenna sitten se toinen niistä kahdesta. Tiedä häntä. Tuskin koskaan, jos silloinkaan, on näin heppoisilla eväillä oltu menossa SM-yöhön. Toivo kiteytyy oikeastaan ystäväni ja tuttavani, arkkienkeli Uzbe Hytösen tekstiin "Herkistävä flunssa". Vajaan viikon tauko harjoittelusta ei suoranaisesti tee terää, vaikka näin tietysti haluan uskotella itselleni, erityisesti kun karsinnan starttiin on aikaa melkoisen tarkkaan 12 tuntia.

Maanantaina ja tiistaina palailin hiljalleen lenkkeilyn pariin, hitaasti kiiruhtaen. Keskiviikkona oli sitten ainoa mahdollisuus tehdä jonkinlainen harjoitus ja Teerinevallahan se oli hyvä käydä eksymässä. Vanhat lainalaisuudet olivat jälleen voimassa:

- en kykene lukemaan tulostekarttaa, vaikka kuinka yritän, ainakaan siinä vauhdissa kun haluaisin

- sujuva suunnistus ja saumaton keskittyminen näyttäisi nykyään vaativan kilpailun toteutuakseen, ja tämän kauden perusteella sellaisen kilpailun, jonka etuliitteessä on kaksi isoa kirjainta.

Tuo jälkimmäinen tullaan toivottavasti todistamaan oikeaksi tulevan 48 tunnin aikana. Sillä olisihan se kiva päättää kausi hyviin suorituksiin, edes. Joo joo, onhan siellä vielä mannapuurot ja muut haulikot...

Joka tapauksessa keskiviikon treenissä oli ajatus mennä kiihtyvästi eli saada sujuvuus hanskaan ja lopuksi varovasti kokeilla koneen vauhtiominaisuuksia. Pitkin matkaa ajauduin välillä oikealle, välillä vasemmalle, jolloin nuoret poijjaat kuittailivat lipuille oikealta ja vasemmalta. Kun letkajenkka alkoi olla jatkuvaa, päätin nostaa suunnitellussa paikassa vauhdin. Ja löysin itseni 200m vasemmalta kaseikosta ja nuoret poijjaat jatkoivat kuittailuaan... Ei varsinaisesti mikään itseluottamusta nostattava fakta. Eikä se menokaan nyt ihan hääveintä ollut.

Edellisten perusteella jäi valmistautumisen viimeiseksi oljenkorreksi uusi innovaatio eli kevyt pitkä lenkki kisaa edeltävänä päivänä. Nythän se on hyvä kokeilla, jos joskus. Kannoksi kaskeamiseen tuli kuitenkin yllätys yllätys, kun torstain työkeikalta toimistolle ajellessa vasen selkäfilee löi julmettuun kramppiin. Tässä vaiheessa kiroilun ja naurun sekainen atmosfäääri leijui pösössä, kun totesin itselleni: "Ei j*******a voi olla totta!!"

Mutta illan pimetessä pirkkalainen polusto ja tiestö sulatti fileet jonninmoisesti ja saunan lauteilla oli jo hymy herkässä kera vissylasin. Joten eteenpäin läpi harmaan kallion Mynämäen maisemissa. Tänään on lähtöpaikka kahden vauhtikoneen välissä. Saas nährä...

Tsaarin luontokuvat

Sunnuntaina uskaltauduin jo ulkoilmaan kujuilemaan, kun aurinkokin sattui paistelemaan. Varustuksena oli saappaat, marja+sienireleet sekä digipokkari. Kolmisen tuntia köpöttelin siellä ja täällä lähimaisemissa. Hetkellisesti irtosin kuvitelmiini, kun tallustelin pitkospuita pitkin ja tuuli suhisi katkeamattonina sykäyksinä 120:n kilometrin tuntivauhtia korvissani. Mahtava pauhu täytti samalla taivaan ja sinivalkoiset siivet halkoivat pilvetöntä kynnöstä. Pirkkala - luonto on lähellä sydäntämme. No jaa, tuli siinä oikeastikin kurkien huuteloita kuunneltua, kun kaapaisin syksyn ensimmäiset karpalot vasuun. Ja siitä kolmisen litraa suppiloita selkään. Ohessa jokunen huikea otos.

Tänään piti jo mennä yökujuilemaan Kauppiin, mutta en ilennyt, kun nuhastaa vähän vielä ja tupakkiyskä rankoo keuhkokoneistoa.

 Pirkkalaista luonnonrauhaa, taustalla Pispala ja Näsinneula.

 Kunnanmestiksien 5. rasti

Yskä

Jotenkin on sellainen tunne, että tuota otsikkoa olisi tullut käytettyä ennenkin. Mutta niin se vaan taas on. Ajattelin taltuttaa taudin heti kättelyssä, mutta kaksi työpäivää ajoineen ja koulutuksineen puolikuntoisena pakottivat lopulta luovutustappioon. Tänään lauantaina heräsin keuhkotuntemuksiin ja klo 7.34 peruin päivän työkeikan. Olisi ollut kohtuullisen ironista mennä puhumaan koululaisille terveydestä ja hyvinvoinnista, kun itse on yskässä, nuhassa ja kolmeseiskakakkosessa. Vähän sama kuin keskiviikkona, kun autottomana päivänä ajelutin pakua noin 300 km lasten liikunnan lisäämisen vuoksi. Jotenkin outo olo tuli.

Työkeikan lisäksi väliin ovat nyt jääneet maastointervallit, yötreeni, pitkä maasto-VK sekä kirsikaksi kakulle huominen pitkä-PK, jolla yleensä on varmistettu yötikki (esim. 2008). Turha ruikuttaa, kuten vaimo totesi, sillä tässä on aika pitkälti koko kauden kuva. Kisakauden alun jälkeen on ollut yhtä murheesta toiseen ajautumista. Siksipä en oikein osaa edes harmitella enää. Jonkinlaista analyysiä olen jo aiheesta viritellyt, mutta sen julkinen aika lienee vasta marraskuussa. Olen tosin tuohon ajankohtaan jo kiinnitellyt kaiken muunkin "vähemmän tärkeän" tekemistä, koska silloin olen toivottavasti hetken lomalla. Todennäköisesti tulen huomaamaan, että mikään ei lopulta tule tehdyksi. Yhtä kaikki, SM-yössä ei ole luvassa mitään paraatimarssia Uraliin. Kunto ei ole hyvä eikä kova, ja muutenkin homma on ollut hakusessa. Ja yöllä tarvitsee olla luottoa omaan tekemiseen. Yleensähän oma rytmini onnistumisissa on ollut jokatoissavuotinen eli vuorovuosin tulee metallia ja sekundaa. Viime vuonna oli välimellan, koska olin kuitenkin plaketilla, vaikka suoritukseen jäi koloja.

Toki SM-yö on aina se arvoitus, jonka mystiikkaa ei pidä vähättelemän. Pakka on perinteisen sekaisin ja yllätykset muhivat nurkilla. Maastohan on tänä vuonna melko tavanomainen yötyölle. Kalliota ja pikkuisen rytmiä siihen selkään. Koko ajan mennään niin että morkoonit soi ja koitetaan vältellä virheitä. Jossain kuitenkin kolahtaa ja ken sen välttää, on vahva jannu. Perinteinen yökaava.

Tänään olisi voinut käyttää toipilasajan mentaalitreeneihin yötä varten, mutta olen jo liian väsynyt niihin ja siksi  teinkin seuraavia toimenpiteitä heräämiseni jälkeen:

- join kuumaa mehua

- söin kurkkupastilleja

- katselin aamun lastenohjelmia

- katselin naisten Suomen cupin finaalia 3 minuuttia ja siinä oli kolme minuuttia liikaa

- söin lisää kurkkupastilleja

- join lisää kuumaa mehua

- katselin vanhaa suomalaista elokuvaa

- katselin miesten Suomen cupin finaalia 9 minuuttia ja siinä oli ...

- väritin värityskirjasta kissan kuvia

- vaihdoin koiraan patterit

- söin yhä enemmän kurkkupastilleja ja odotin laksatiivisia oireita, turhaan

- masennuin tilaani ja join vielä kerran kuumaa mehua

Siinäpä se. Sanovat, että nyt on tautia liikkeellä. Mielestäni niin sanotaan aina kun joku on kipeänä, varsinkin mahataudissa. En usko tähän  tautia on liikkeellä -teoriaan. Syksyisin ihmiset vain tulevat kipeäksi, kun ovat huolimattomia. Kuten minä. Puukkoa haavassa kiertääkseni laitan vielä tiistain kartan näytille. On se sen verran kimuranttia maastoa vesisateessa, että mokkulan jälkikin kulkee ihan siellä ja täällä.

Kaikella on hintansa

SM-kisaviikonlopun jälkeen oli aika katsoa ja tarkastaa tavoitteenasettelut kohdilleen sekä paremmin kunto- että taito-ominaisuuksia vastaaviksi. Hyvin pian löysin itselleni oikean motivaattorin ja sopivan maalin. Ja sehän oli lähempänä kuin uskoinkaan, nimittäin legendaarinen kunnanmestaruuskisa 3½ minuutin päässä kotoa. Tiistaina vettä tuli kuin ämpäristä ja vilukin tuli, mutta kyllä kannatti!!

Vai kannattiko sittenkään? Seuraavana yönä heräsin orastavaan kutinaan kurkussa ja senhän nyt tietää meikäläinenkin kymmenesosa-asteen tarkkuudella, mitä siitä seuraa. Seuraavan päivän tukkoinen olo ja sitä seuraavan päivän loiva flunssa alias kolmeseiskakakkonen. Ja näin on nyt tilanteen tola ja laita. Samperi. Yötreenit ja Syksyn kympin sarvipalkinnon puolustus valuu käsistä kiihtyvällä tahdilla, jos ei ihmeitä tapahdu. Yleensä ei tapahdu, kuten olen itsekin niin monasti kestävyysurheilun kohdalla todennut. Mutta ei hätää tai huolta. Tätähän tämä on ollut jo tovin, joten ei uutta auringon alla :)

Kestävällä pohjalla!

SM-kisaviikonloppu on purkissa ja paketissa. Nauhat päälle, rusetti kylkeen ja eteenpäin. Mitä jäi käteen? Paitsi elämän jakojäännös.

Kiteytetään yleinen ilmapiiri muutamaan lausahdukseen, joita tuli kuultua lauantain ja sunnuntain kuluessa. Lainaukset ovat epäsuoria, koska muisti ja vastaanottokyky ovat rajallisia. Lainauksiin ei ole pyydetty lausujien lupaa, eikä tulla pyytämäänkään.

"Kattelin ettei sullakaan mikään kovin hyvä kulku ollut." -Simo Martomaa, suunnistusikoni ja langanlaiha luukuttaja.

"Oli kuulemma vähän jäykkää menoa." - Pipo , olumppiavalkku-

"Rehellisesti sanottuna en olisi uskonut, että jätkä menee A-finaaliin." - Hannu, yhdistyksen puheenjohtaja ja Mr. Yöhölkkä-¨

"Ensinnäkin onnittelut finaalipaikasta, en olisi uskonut. Hemmetin hyvä juoksu... ...sulla on vielä kymmenen vuotta aikaa." -Arne Talkvist, yhdistyksen kerhohuoneen Api Nyrönen-

Ja sitten sunnuntailta...

"Oma vauhti tuntui tosi hiljaiselta, mutta ei sullakaan mitään kovin hyvää ollut." - Samuli Salmenoja, suunnistaja-

"Vähän aikaa oltiin kolmantena, mutta joku on nyt juossut jo siitä lampien välistä, että kelläs se pitkä hajonta nyt sitten olikaan..." -Punakone, tamperelainen suunnisteluyhteisö-

SM-KESKIMATKA

Karsinnassa meno oli ihan hyvää ja suunnistuskin kohtuullisesti hanskassa. Tiheikkönotkovälillä ei löytynyt minkäänlaista rantua ja Martomaa selässä etenin rintauintia läpi kaseikon. Takkiin tuli melkein minuutti!! Mutta finaalipaikka tuli ja tavoite täyttyi.

Finaalissa fyysinen vire tuntui verryttelyssä jopa paremmalta, vaikka vanha varvas kipeytyikin väliajalla. Ykköselle unohdin Ikosen ohjeet ja ajouran jälkeen palikat putoilivat yksitellen kumpareiden kupeisiin. Ennen ojanotkoa samaistin itseni ja ajattelin suunnitelmasta poiketen hetken jatkaa nopeaa kalliota oikealle. No, tiehän siellä sitten jo kajasti ja lipullekin piti seisoskella. Pieniä virheitä tuli sitten pitkin matkaa ja meno ei fyysisesti ollut missään vaiheessa terävää eli vastasi tasan tarkkaan odotuksia. Olen yksinkertaisesti hidastunut maastossa järkyttävän paljon, enkä saa itseäni kunnolla ahtaalle. Tavoite 20:n joukossa ei ihan toteutunut, mutta sitäkin enemmän harmitti se, etten kyennyt pitämään suoritustani kasassa. Tuli töherrettyä vähän, mutta useasti. Veikkaisin syyksi lappu rinnassa -rutiinin puutetta tältä kaudelta, sillä kokemuksen puutetta ei enää kannata syyttää.



SM-VIESTI

Keskarin finaalin jälkeen kissa heitettiin pöydälle rötköttämään ja mies nostettiin ykköseen. Mikäs siinä sitten, haalarit päälle ja "Rivimiehet, hurraa!" soimaan vaan. Harmitti kyllä Jannen puolesta. Ema toi viestin ei niin hyvin kuin olisin halunnut, mutta mikäs siinä sitten, hanskat kouriin vaan. Hiisin kakkonen tuli koko 10,1 km varjon lailla selässä, mutta mikäs siinä sitten, senkus tuli. Kahdelle rastille tein pienen (10-15s) koukun: kolmosen näin mutta luin itseni väärin ja kävin viereisellä lipulla sekä rastilla 12 en nähnyt lippua ja olin vielä vahvasti sitä mieltä ettei merkki ollut ihan ympyrän keskiössä. Muuten meno oli tasaista lapotusta ilman mainittavia koukeroita eli sen klassisen minuutin olisi ehkä saanut pois. Kaikki muu tulikin sitten samasta voimattomuuden tunteesta ja puristuksen puutteesta. Mutta mikäs siinä sitten...

Yhteenvetona viikonlopun radoista sanoisin, että valvontaa pitäisi tiukentaa. Omasta mielestäni suurimmat miinukset ansaitsee lauantain finaali, jossa miehiä juoksutettiin B-finalistien ravaamilla urilla ts. samoilla rastiväleillä. Ja se ei ole SM-kisojen arvoista. Hyvä rata meni monesta kohtaa pilalle, kun välillä oli valmis rantu ladottavaksi. Kyllä finaalissa pitää olla koskematon maasto, tai ainakin rastivälit. Nythän viitoselta maaliin juostiin käytännössä uraa pitkin, vaikka pitihän rastit osata poimia. Minä en osannut.

Viestin hajonnoissa oli hyvää ideaa, mutta kuvio vietiin jo liian pitkälle, kun oli sekä vieri vieressä rasteja (mm. kaksi kivirastia samassa ympyrässä) että matkallisesti isoja hajontaeroja. Matkat pitäisi jiirata parin sadan metrin sisään osuuden sisällä, sillä viestin tilanteissa syntyy todella eroja siinä, millä osuudella juokset esim. pitkää farstaa. Sadan prosentin tasa-arvoisuutta ei koskaan voida taata (paitsi KR:lle ja Terälle tänä vuonna), mutta matkat tasaamalla ollan kuitenkin lähellä. No, olihan ihmeteltävää ja spekuloitavaa...

Ja lopuksi vielä aamukahvitunnelmaa. Luin Aamulehdestä juttua Utriaisen puolikkaan hienosta juoksusta, ja samassa yhteydessä totesin Haile G:n olevan jo 37-vuotias. Siihen vaimo totesi ykskantaan: "Siinäs näet!  Ja parempi lopettaa se ruikuttaminen."

Kyllä vaimo tietää.

Kohti keskimatkaa, osat 7 ja 8.

Osa 7: Lihashuoltoa

Nokkelasti olen tehnyt vähäisen harjoittelun tueksi diagnoosin huonolle kulkupolitiikalle: lihakset jumissa ja tukossa. Sitä auttamaan ajattelin nuukana miehenä kehitellä kotikutoiset konstit venyttelyn (ja etenkin sen puutteen) lisäksi. Yksi niistä oli uimahallivierailu Nokialle, luoja tietää miksi juuri sinne... Jiirasin työpäivään ruokatunnille kolosen, johon istutin tämän vierailun kera vaimon. Tavoitteena oli antaa terapia-altaan leppoisan veden sulatella kivisiä koipiani.

Parkkipaikan löydettyämme marssimme toiveikkaana sisään ja löimme vanhan kymppikortin tiskille. Täti totesi, että vanhaksi on mennyt. Ja kokonaista kaksi päivää sitten. Yritin vihjailla, että josko nyt kuitenkin voisi, kun oli vain neljä kertaa käytetty. Sain vastaani hölmistyneen katseen ja toteamuksen, että kyllä siinä kuitissa on lukenut päivämäärä. Epäilemättä on...

Emme masentuneet, vaan maksoimme vitoset ja purimme hammasta hukatusta 18 eurosta. Allasosastolla linnunmaitoaltaassa kellui jo yllättävän suuri määrä ikäihmisiä ja pelko alkoi hiipiä. Ja niinhän siinä kävi, että varttia myöhemmin alkoi eläkeläisten vesijumppa. Täällä on nyt varaus, synkkä ei yleisövuorolle. No, siitä sitten luimuille lasten altaaseen huljuttamaan pohjetta.

Pois lähdettäessä tuli pukuhuoneesa yhtäkkiä mieleeni, että Nokian uimahallin parkkipaikalla piti muistaa joku juttu. Ai niin, parkkikiekko... Ja lopun arvanette. Nokian Parkkipirkot Ry oli muistanut pösöä 30 euron pikapelillä. Joten kokonaisuudessaan kahden ihmisen sinällään ei niin onnistunut uimahallireissu maksoi kaikessa nuukuudentavoittelussaan jotensakin 29 € /hlö ilman yleiskustannuksia. Voi olla, ettei hetkeen tule mentyä.

Osa 8: Virittelyvetoja

Kymmentuntisen työpäivän, joka koostui toimistoilusta ja käytännön koulutuksesta, jälkeen oli helppo ampua tekemään viimeistelyvetoja tutulle mestapaikalle. Taas tuli pimeä ja muutenkin voi todeta, notta ei tullut kyllä juuri mtn!

Tähän päättyy tämä. Voitava on tehty, joskaan se ei tällä(kään) kertaa ollut kovin paljon. Huomenna lyödään leuka rintaan ja marssitaan karsinnan viivalle.

Kohti keskimatkaa, osa 6: Taidollinen viimeistely

Eteenpäin, kuin mummo lumessa konsanaan, kävi miehen tie valmistautumisessa. Taidon puolelta viimeinen silittely tapahtui yhdessä Pirkanmaan helmistä. Kyseessä on aikanaan paljon porua herättänyt vuoden 2001 MM-kisojen pikamatkan ja viestin maasto eli näin meidän kesken tuttavallisemmin D-alue. Mitenköhän aiheuttaisi porua tällä hetkellä...

Joka tapauksessa maasto on vaativuudeltaan sitä ehtaa pikamatkaa, ja miellyttävyydeltäänkin yhä kiitettävässä kunnossa. Uusi olympiavalmentaja oli viritellyt nohevan vetohässäkän eri teemoilla höysteltynä ja sitä oli ilo ihmisen työstää. Paitsi että työpäivän venyminen ja muut velvoitteet siirsivät aloituksen yli seitsemään, ja pimeähän siinä sitten tuli...

Mutta positiivista oli se, että kolme ensimmäistä vetoa meni aika siististi nippuun sekä tavoitteen mukaisesti. Yritin saada selkeille väleille vähän aggressiivisuutta eli sitä kuumaa rytmitystä. ja ottaa rastit liukkaasti. Neljäs veto olikin sitten  jo tuttua tuhertamista. Ensin kuusikko oli niin pimeä, että jo lähtöpaikan haarukointiin tarvitsin pienen lenkin, enkä lopulta löytänyt sittenkään merkkiä paikalta. Ensimmäiselle rastille en saanut kartasta juuri selvää ja etenin hajulla. Pitkälle välille (nro 18) olin ajatellut nostaa vauhdin niin kovaksi kuin turvallisuus salli, ja samalla hakea suunnistuksellista rajaa. Ja löytyihän se. Kävi sama ilmiö kuin esim. Prisma-rasteilla keväällä eli teleporttasin kesken välin itseni eri paikkaan kuin todellisuudessa olinkaan. Siksi jatkoin vahvasti viimeiseltä jyrkänteeltä vielä eteenpäin lukien itseni edelliselle kammalle, josta olin kuitenkin jo kertaalleen sujuvasti jatkanut. Täh?! Tämä täytyisi ehkä saada kitkettyä pois ennen lauantaita...

Viimeinen veto olikin sitten puhdasta pelkistysharjoittelua, koska karttaa ei enää juurikaan nähnyt lukea. Treenistä jäi kuitenkin taas hyvä mieli, joka ei tosin ennenkään ole korreloinut kisatulosta...