Odottavan aika on pitkä...

Nyt odotan kotiin pääsyä. En suinkaan kansainväliseltä lentokentältä, vaan töistä. Tai tavallaan odotan töissä töihin pääsyä. Ja sitten kotiin. Eli en siis ole juuri nyt töissä, vaikka olenkin töissä. Sillä vasta kohta olen taas varsinaisesti töissä. Siksi tämä ei siis ole työaikaa, vaikka olenkin työpaikan koneella. Ehkä olisi kuitenkin syytä mennä jo kotiin...

Ylläoleva teksti on eiliseltä, kun aloittelin tätä kirjoitusta tuskissani...

Mutta vielä vähän Siljarasteista. Suorituksellani yllätin itseni ja todennäköisesti myös monen muun. Tai suoritus sinänsä ei yllättänyt itseäni, mutta sijoitus kyllä. Rata oli ihan OK, vaikka ei sopinutkaan meikäläisen profiilille. Toisaalta myös viime vuonna kauden aluksi juoksin yhden parhaista kisoistani helpolla radalla ja helpossa maastossa. Siitä alkoikin sitten alamäki, kun siirryttiin vähän vaikeimpiin maastoihin. Joten ehkä olenkin ollut koko ajan väärässä omista vahvuuksistani, tiedä häntä. Siljassa minuutin lähtöväli oli tällä kertaa minulle suosiollinen, kun Pohjalan lisäksi sain edellä menneistä kiinni Haiharan Rapamahan. Mies vetelikin viimeisen kolmanneksen melko sujuvasti ja kun oma mono ei  syönyt enää yhtään kovempaa, tyydyin varmistamaan Eman suunnistuksen edellä nohevaksi.

Mutta se suorituksista. Palaan vielä hetkeksi kisojen pysäköintiasiaan, jota pohdin jo ennen kisaa, kun kaikesta huolimatta sain itselleni kiireen. Startin myöhäisestä ajankohdasta johtuen en tietenkään tullut pohjoistuuleen seisomaan varsinaissuomalaiselle maatalon pihalle, vaan ajoitin tuloni reiluun tuntiin ennen starttiaikaa. Arvasin joutuvani jonon perään ja otin kävelyaikaan pienen lisäyksen alkuverryttelyn verryttelyksi. Lopulta autoltani oli matkaa kisakeskukseen 3,6 km, mitä pidän jo aika paljona. Osa autoistahan selitteli kaikennäköistä kiireestä lähtöön ym. ja tunki lähemmäs. Näin tekivät lopulta myös oman seurani juniorit, jotka pysäköityään ensin autonsa omani perään toimitsijan ohjeen mukaisesti, lähtivät hetken päästä kaahailemaan lähemmäs kisakeskusta. Itse olen sen verran kisoja järjestellyt, että tiedän jokaisella ratkaisulla olevan oman perusteensa, joten siksi noudatin ohjeita ja lähdin kävelemään. Parin kilometrin jälkeen aloin jo hiukan tuskastua, kun painava rinkka selässä jouduin jo tosissaan työntämään, ettei tulisi kiire. Ja kuitenkin lopulta tuli. Ja startissa tuuli kaatoi Huippuliiga-kyltin jalkani päälle 40s ennen piippiä. Olisiko tämä joku enne ko. kisasarjalle?

Jäin miettimään tuota pysäköintiä vielä sen verran, että kuinka tässä pitäisi pohtia tasapuolista tulkintaa kunkin urheilijan lähtökohdista rahapalkintoja jakavaan kisaan. Eli jos joku ajaa ohjeista huolimatta autonsa kisakeskukseen, niin onko hän samalla viivalla sellaisen kanssa, joka "pakotetaan" kävelemään kisapaikalle melkein neljä kilometriä ennen starttia varusteet selässä. Mitenköhän asia on esim. pikajuoksussa? Mahtaisiko Usain olla tyytyväinen, kun pistettäisiin ensin talsimaan neljä kilometriä kisapaikalle ennen satasen finaalia. Samalla Asafa saisi kärrykyydin viivalle eli olisiko se silloin se kuuluisa sama viiva sitten, tä?!
Tai toisaalta ottiko kukaan autonsa siirtäneistä huomioon sen, että jotkin tyhjät välit saattoivat olla myös tieliikenteeseen kuuluvia kohtaamispaikkoja, jotta tie ei tukkiutuisi. Eli jos joku kisaajista olisi saanut sydänkohtauksen ja olisi tarvittu ambulanssi paikalle. Kuinkahan olisi homma sujunut, kun joku alkupään lähtijä olisi pungennut vastakarvaan Vectrallaan eikä väistämispaikkaa olisi ollut, koska jollakin oli ollut kiire lähtöön ja "oli aivan pakko" saada auto vähän lähemmäs.

En tuomitse, enkä puolusta, koska Fööri otti kyytiin 500m:n matkaksi ennen kisakeskusta. Joten syyttävät sormet vaan tänne. Mutta se siitä.

Ensi lauantaina pitäisi sitten taas iskeä. Matka on miehekäs ja lähtöväliinkin on satsattu resursseja, hyvä niin. Lisäksi olen kerrankin saanut paikan punaiseen ryhmään, enkä numerolle 8 tai 10 kuten yleensä algorytmityksellä on ollut tapana tarjoilla...
Maaston pitäisi sopia kuin nyrkki silmään, mutta eihän noista koskaan tiedä. Pitkästä aikaa on kuitenkin kiva ja odottava fiilis lähteä kisaan, kun kunto tuntuu ihan hyvältä ja viimoiset treenit ovat sujuneet nousujohteisesti. Hiukan tässä tietysti pelottaa, että koska se vire sitten nuupahtaa, kun viimeiset päivät ovat olleet lähinnä neppailua. Loppuun vielä tamperelainen tyyppimaasto, jossa vierailin tiistaina. Yksi pummiloinen tuli, kun mielestäni täysin syteen kartoitetussa rinteessä en mennyt riittävän pitkälle jyrkännekulmia kujuilemaan. Siitä ja maastoon yhtä aikaa lähteneestä sussarin ulkoiluttajasta huolimatta tuntemus oli varsin posetiivin oloinen. Ehkä tuota koirafobiaani on joskus syytä availla tarkemmin, koska muuten tämä menee ihan oudoksi koirafriikkeilyksi...

Siljarastit

Smuutti rani, vaikka viimeisellä kolmanneksella en enää saanutkaan iskutusta koipiin. Tarinointia muutoin myöhemmin.

Neuvotteluratkaisu

On se vaan maailma mallillaan. Kohta voi kirjaimellisesti tuhka pöllytä, kun mies nousee montusta uuteen kukoistukseensa. Samalla on jo myöhäistä hakea saunakeijoja, kun kaupoissa on ukset kiinni. Eihän 1600:lla eurolla kuussa elä. Ei niin, jos asuu liian kalliistii ja elää liian kalliisti. Kansanedustajat tekevät omia matkojaan virkamatkoina, eivätkä edes muista mitään mistään. Ei edes sitä, että ovat käyneet lobbauspuheluita tai saaneet 300 kiloeuroa lahjoituksia. Ja Kaupissa ylpeillään sillä, kun ladut ovat vielä kunnossa ja saa hiihtää. Epäilemättä olin siis tiistaina väärässä.

Mutta huolet ja murheet sikseen, sillä neuvotteluratkaisu sovintoesityksineen on lujasti pöydässä ja uskallan aloittaa kauteni huomenna. Maastointervalleissa olin kuin matkalla näkemäni vitivalkoinen jänis, mahanalus jalkoja täynnä. Toki kävi vähän kaveria sääliksi, kun hipiä loistaa joka suuntaan kuin se kuuluisa aurinko. Siinä on haukan hauska haukata paistia...

Joka tapauksessa kauden alku on aina yhtä kutkuttavaa. Pitäisi kulkea, mutta jos ei taaskaan kulje, niin voi jälleen todeta tyytyväisin mielin: -Ens kauel!
Föhrillä ja Muukkosella kulkee varmasti, aina on kulkenut. Tai jos ei omin sanoin kulje, niin ainakin allekirjoittanut jää 20s/km vauhdissa. Joka vuosi se vaan jännittää, että kuinka käy. Huomenna se nähdään. Toivottavasti televisioinnin poistuminen paikoilta lopettaa lopultakin tämän ratateknisen pelleilyn. Minuutin lähtöväli sentään jäi, valitettavasti. Eli huomenna ei tarvitse kammata tukkaa eikä viritellä huiveja päähän, kun ollaan tavisten kanssa samassa lähdössä. Siis apua!! Tää on niiiiin törkeetä.

Toki olisin voinut valita Ankkurirastit, mutta työ pakotti ihmisen valintoihin. Sunnuntaina olen Jykylässä.

Katupölyssä

Jälleen se saapuu, yhtä varmasti kuin Siljarastit tienvarsiparkkeineen, nimittäin katupöly. Loivana astmaatikkona en ole vallan iloissani aiheen tiimoilta, mutta uskon vahvasti taka-taka-takatalveen ja sen suomaan helpotukseen. Leijonan allakin on vielä nastat, hetken.

Tiistaina ajattelin olla suunnattoman tehokas ja tehdä tehoharjoitteeni suoraan töiden perään Kaupin ulkoilupuistossa. Toiveissa olivat sulat hiekkatiet ja tasainen alusta, olenhan nykypolven suunnistaja. Teemana oli 3x10 min reippaan rentoa retkutusta muutaman minuutin palautuksella, lähinnä orastavasti vauhtia etsiskellen ja montun reunalta lipsumista vältellen.

Alkuverryttelyssä totesin lumitilanteen olevan vielä hiukan sorttinen, mutta en antanut sen häiritä tiukkaa keskittymistäni. Olenhan nykypolven suunnistaja. Ensimmäinen riipaisu oli jotensakin normaali, jalat olivat istumatyöstä raskaina ja hengitys kulki tutun raihnaisesti. Veto sujui loppuvaiheilleen varsin kiitettävästi, kunnes saavutin edelläni käveleskelleen naiskaksikon koiransa kera. Koira oli mäyräkoiran kokoinen mäyräkoira, joka oli luonnollisestikin irti, tietysti. Ohittaessani ryhmittymän 3.33 min/km -vauhdilla, koira yllättäen tempautui perääni seitsemästä "omistajan" huudosta huolimatta. No siinä jolkotti Tsaari ja mäyris rinnakkain. Toinen yritti haukkoa happea ja toinen pohjetta. Kello pelasti ja sain pysähtyä. Mäyris seisahtui hölmistyneenä ja valehtelematta teki mieli kenkäistä. Mutta ruskeat nappisilmät sulattivat kovan suunnistajan kuoreni ja annoin olla. "Omistaja" vain hymyili saapuessaan paikalle, minä en.

Toista vetoa ehdin tallata kolmisen sataa metriä, kunnes näin edessäni uuden naiskaksikon, tällä kertaa mukana kaksi koiraa. Lihakseni olivat tähän mennessä jo nortuneet kipakkaan menoon ja vauhdin lisäys hetken päästä olisi oleva tosiasia. Tällä kertaa karvaturrit olivat kooltaan hiukan karskimpia ja säntäilivät yli reitin puolelta toiselle "leikkien". Elikot olivat "omistajiensa" takana ja osasin ennakoida pahinta. Yskäisin merkiksi ja toinen sekarotuisista kääntyi minua kohden aloittaen armottoman laukan kohti minua. Toinen naisista vaistosi ehkä liikkeen ja kääntyi myöskin, mutta ei lähtenyt laukkaamaan minua kohti. Sen sijaan myös hän tyytyi huutamaan koiralle. Arvannette tuloksen. Pysäytin vedon ja käännyin tallustelemaan takaisin rauhallisesti tuntien samalla nappisilmät selässäni ja odotin vain sitä kaunista hetkeä, kun turrin leuat pureutuisivat epätasapainoisiin pakaralihaksiini. Naisen huudot jatkuivat ja moppe ilmeisesti totteli kahdeksatta pysähtymiskäskyä ja sai keksin, minä en.

Suurena koirien ystävänä koirien ulkoiluttaminen kuntoilureiteillä taajama-alueella ilman kytkentää saa minulta varauksettoman kannatuksen. Jatketaan samaan malliin. Sain vedot lopulta nippuun kaikesta huolimatta ja päätin, että vastedes ajan itseni syvälle metsikköön Pirkkalan-Lempäälän rajamaille ja vedän kovan alustan vetoni päättyvällä metsäautotiellä, jonka kääntösilmukasta voi löytää leposohvan, telkkarin ja vieläpä voiteluainekannun. Mainittakoon vielä, että tiistaisissa vedoissa ohitin myös sorsan, tuon armottoman luonnon puhtaan villieläimen. Ohittaessani häntä reaktio oli täysin neutraali. Ei pakaroita hamuavia hampaita tai haukkumista. Tyynesti vain pieni 'kvaak'. Kyllä Sorsa tietää.

Kaupissa oli muuten vielä latu jonkinlaisessa kunnossa. Ja lunta huoltorakennuksen vieressä rivitalon korkuinen kasa. Ihmettelin jo syksyllä, miksi kaupunki tykittää lunta yötä päivää kerrostalon korkuiseksi kasaksi, mutta ei ladulle. Korkeakankaalla hiihdettiin jo kuukausi ennen Kauppia. Nyt en enää ihmettele. Onhan tuollainen lumikasa nyt huhtikuussa kiva katsella ja muistuttaa talvesta. Eipä muuten ollut yhtään hiihtäjää, eikä latumiehiä. Ja kohta kukkii leskenlehdet. Näillä mennään.

Jotta fokus ei karkaa, niin vielä pieni mopoautokeissi. Lähtiessäni vetotreenistä pois kurvasi paikalle säksätin viereiseen ruutuun. Kotturasta nousi housut puolireidessä roikkuen jalkapalloilijalupaus, joka nappikset kädessä lähti soljumaan kohti tekoviheriötä, ei tule uutta Litmasta hänestä. Paitsi korkeintaan vammojen osalta. Samaan aikaan ohi pyöräili saman lajin edustaja varustekassi taakkatelineistöllä kohti samaista kenttää. Hänestä voi tulla uusi Litmanen. Vaikka tuskin tulee. Toista oli meidän aikaan. Tai kolmekymmentä vuotta sitten. Pelattiin ilman kenkiä pimeässä. Tuskin oli edes palloakaan, mutta ei se menoa haitannut.

Viikon kuuma urheiluotsikko on eittämättä tullut naisten joukkuelajien piiristä: Ilveksen SM-kultaa voittanut hokijoukkue sai kaupungilta kymppitonnin palkinnoksi. Ja koska Classic voitti salibrändin SM-kultaa, pitäisi myös heidät palkita. En näe. Kumpaakaan.

Viikon radioääni

Tänään maanantaina jouduin työn puolesta astelemaan radioon kommentoimaan erinäisiä asioita. Kantava teeman yllätykseksi koululaisten liikkuminen ja erityisesti sen vähyys. Studiossa sain luvan istua uutistoimittajan korkeaan jakkaraan,koska olin niin urheilullisen näköinen. Otin imartelevana kohteliaisuutena. Tosin en ole kovin varma siitä, ovatko kaikki uutistoimittajat urheilullisen näköisiä...

Anyhow, haastattelu meni ihan hyvin. Suurin huomioni kiinnittyi pöydällä olleeseen Yskä -nimiseen nappiin, jota paloin halusta painaa. Mahtaisikohan sitä painettaessa kuulua lähetykseen valtaisa yskähdys? Tokkopa, mutta olisi ollut hauska kokeilla kuitenkin. Mutta kun ei yskittänyt juuri sillä hetkellä. Itse audiolähetys on jo toivottavasti radioaaltojen taivaassa, mutta värähtelyjen pohjalta kirjoitettu juttu löytyy vielä täältä.

Illalla jolkottelin 20 km kevyesti Pirkkalan sora- ja polkupinnoilla. Happea oli sekä ilmassa että lihaksissa