Viikolla on ollut kaksi legendaarista karkeloa: Lastenojanvuoren ME-koe ja Seuranmestaruuskisat munkkeineen mehuineen.
Koska järjestelyvastuuta on siunaantunut Lastiksen osalta, jouduin jälleen turvautumaan epävirallisiin kellotuksiin eli tsälenzeihin kahdella c:llä. Työpäivän jälkeen ojensin jalkani 20 minuutin ajaksi ja nautin välikahvit ennen kuin suuntasin turvonnein jaloin kohti Pirkkalan klassikkoa. Klassikkoa, jonka olemassaoloa ja funktiota ihmettelen edelleenkin syvästi: 2,2 km:n lenkki teollisuusalueen kainalossa metallijalostamon pölyissä varustettuna 70m:n nousummalla. Ei ymmärrä vanha valkeakoskelainen tällaista. Ja latua en ko. paikkaan ole nähnyt ajettavan pirkkalalaistumisen aikana kertaakaan... Mutta hyvä näin joka tapauksessa.
Verryttelyssä ymmärsin jo tulevan tuskan infernaalisuuden asteen: ei raastava, mutta painava. Lastiksessa hapon pitää pursuta korvista ja keuhkojen piehtaroida poltteen ilmiliekissä, jos haluaa tulosta, ja nautintoa... Nyt oli tunne lähinnä painava, mutta ponneton ennen paukkua. En ole koskaan katsonut minkäänlaisia väliaikoja reitiltä ja siksi tämäkin kerta oli puolen välin jälkeen loppuajan ylioptimistista arvailua. Syke ei noussut, hapon raja loiskui vain rinnan korkeudella, eivätkä keuhkot raapineet verta suuhun. Ja tulos oli sen mukainen: 8.06. Karusti 40 sekuntia hitaammin kuin loukkaantumisten jälkeisenä vuonna 2006, jolloin niputin 7.22 ja viiden minuutin palautuksen jälkeen 8.21. Täh?!
Hölkätessäni Tapin (= mies viimevuotisen SM-yökullan takana) verryttelykiekkaa illan päätteeksi, itselleni se oli kuudes rinkula, totesin kesätöiden jääneen tekemättä maukka perusjätkän osalta. Edellinen raapaisu oli FINiltä sprintistä, jolloin syke kiipesi yli 180:n. Nyt ei noussut edes sinne, joten yläpää on aika jörrissä. Ja tämä on ollut liian kantava teema jo talvelta asti, jolloin tasotestin arvot kertoivat samaa karua kieltään. No, mitä sitä huonoa muuttamaan...
Ensi kauteen tulee vanhalle miehelle kiire nostaa vanhat hapenottoluvut takaisin yli 80 millin ja samalla vielä päästäkin johonkin. Muovasin päätelmieni kohdalta myös loppukauden tavoitteeni eli SM-pitkällä 15 sakkiin, keskarilla plaketille ja yössä mitalille. Ja kruununa 25-Mannan banketin tappioputken aloittaminen terveyssyihin vedoten.
Seuranmestaruuksista tuli viiri, kolmannen kerran. Hieno rata ja kiva viilis! Munkit ja mehut selkään, toimii!
PS. Mikäli joku koki Lastenojanvuoren kuulutusten koetelleen hyvän maun rajoja, niin hyvä juttu. Se nimittäin on osin myös tapahtuman hengen mukaista. Loiva kuittailu kaikille kaikesta on AINA positiivisessa mielessä tehtyä ja kunnioitan syvästi jokaista haponlataajaa nyky-yhteiskunnan pullamössögenressä.
Ja vielä se tärkein: 71,3 kg kahtena iltana peräkkäin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti