Avaimet pois omista käsistä.

Paluu kisoihin oli ehkä jopa hieman odotettua heikompi. Vammalassa laatimani etukäteistaktiikka vaihteli vielä viimeisille minuuteille ennen kisaa ja lopulta unohtui kolme sekuntia startin jälkeen. Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut edellisen päivän treenissä tekemäni kardinaalit fysiologiset virheet, joiden seurauksena jalat olivat kipeinä. Ykköselle tuli jo sohittua kauhealla vimmalla, onneksi oli suurin osa välistä traktoriuraa. Kakkoselle leivoinkin jo kunnon koukun, enkä ollut kiinni kartalla kertaakaan 30m ykkösrastin jälkeen. Paitsi kun oivalsin seivovani kielletyllä alueella...

Jatkotarina oli sitten samaa koheltamista lisättynä huikean huonoon fyysiseen vireeseen. Sykkeet paukutti lämpöisessä kelissä armottoman korkealla, mutta mihinkään ei mennyt. Rasteille seitsemän ja kahdeksan otin vielä oikeaoppiset takakautta rastille -riipaisut, eikä rasti nro 11 myöskään ollut siinä missä oletin sen olevan. Tästä summauksena jäin neljänneksi ja tunnetilat maalissa vaihtelivat ahdistuneesta surulliseen, koska suoritus oli kaikin tavoin todella huono. Suunnistukselle nyt voi jotain vielä tehdä, fysiikalle ei juurikaan. Vielä pyörittelen lähtöäni Kainuuseen ja voi olla, että lopullisen auton suunnan katson vasta tiistaina.

Eihän siinä toki vielä kaikki, että pyörä meni halvalla Emalle. Naureskelin ennen starttia kisakeskuksessa, kun kuuluttaja kuulutteli löytyneiden avaimien perään. Kuulutuksen koomisuus ei ehkä olisi naurattanut, jos olisi silloin tajunnut avaimien olevan omasta repusta. En tietenkään tajunnut. Eilen sitten tajusin ja noin sata kilometriä tuli kurvailtua nahkakotelon haun merkeissä...

Kiitos Hollanti!