Kaikessa soi blues

Vähän on instrumentit blues-virityksessä tällä hetkellä. Kivuton liikunta ei ole onnistunut tasan kuukauteen, ja siitä johtuen itse liikuntakin on jäänyt aika vähille. Viimeistään vuonna 2008 tein itseni kanssa sopimuksen siitä, ettei harjoittelu epäterveen kivun ollessa läsnä tule kyseeseen. Silloin taistelin edellisen kerran selästä johtuneen hermokivun kanssa ja juoksin enemmän tai vähemmän kivuliaita harjoituksia vajaan neljän kuukauden ajan, kunnes kuppi meni nurin. Siitä asti motivaatio kivun kanssa painimiseen on ollut nolla.

Tällä hetkellä ei myöskään ole oikein mitään järkevää kirjoitettavaa blogia ajatellen, kun ei jaksa oikein mitään kritisoidakaan. Ainahan sitä voisi vähän kuristella kynäänsä vaikkapa suunnistuksesta joukkuelajina ja muukalaislegioonaporukoista, joilla on ainoina mahdollisuus klassikkoviestien voittoihin. Ja taas Suomi voittaa... Mutta enpä viitsi, koska viime vuonna olin vielä itse valitsemassa omaa sellaista joukkuetta kevään isoon viestiin. Nyt en enää ole. Ja koska kynästä on terä katki, teroitin hukassa, vihkossa sivut täynnä ja tupakit loppu, pistän blogin hetkeksi hyllylle ja keskityn elämään elämää. Totuushan löytyy tuolta ulkoa, tarkemmin vissiin riveiltä 8-16. Kyllä, savet on syömättä, tunnustan. Vastaavasti olen korvannut sen kuran juomisella yhtenä viikonloppuna. Ei toiminut sekään sitten lopulta.

Ystävänpäivän kunniaksi kuitenkin vielä kooste viime viikon huippuhetkistä:

* Torstain ratsiat sekä Kalevassa että motarin ramppien siltatyömaalla, varsinkin jälkimmäisessä saivat kuudenkympin raiskaajat ansionsa mukaan. Kyllä oli hymy korvissa kun köröttelin mustalla helmellä ohi asetuksia noudatellen.

* Keskiviikon seminaari Helsingissä, mielenkiintoista asiaa ja hyviä alustuksia lasten liikunnasta sekä tutkimuksesta. Vieressäni istunut mies piirteli neljän tunnin ajan materiaaliin lentokoneiden sotilastunnuksia ja erilaisia keihäänheitto-otteita sekä heittäjiä. Mietin mikä meitä kahta erotti, paitsi kiinnostuksen aste aihetta kohtaan. Arvelin noin 1000 € /kk... Taas oli kunnia olla itseään viisaammassa seurassa. Toki voi miettiä,  onko meikäläisen kohdalla muunlaista seuraa edes olemassa.

* Lauantain hiihtolenkki Toivioon, keli aivan loistava, maisemat hienot, paanat kunnossa ja jalka kipeytyi vasta lenkin jälkeen. Iltalenkki Siwaan sai hymyn taas korviin, olihan kiva pakkasilta.

* Kenoarvonnan pallo numero 26:n kokema vääryys oikaistiin ja kaveri pääsi reilusti samalle viivalle muiden kanssa, kaikki pelaa.

* Luovutin torstaina painon kanssa puljaamisen, koska syömättömyyteni ei tuottanut muuta kuin lukeman kasvun ja pääkivun. Ehkä tuli tehtyä joku tekninen virhe. Joka tapauksessa vaaka on nyt haudattu kaappiin.

Tässä mennään tänään

74,4 kg

Eilettäin hiihtelin kolme varttia retvakkaasti ja ajattelin, että nyt saa taas läski kyytiä, varsinkin kun olin jättänyt lounaan jälleen syömättä. Ei auttanut ei. Tasaisen hidasta on laardin sulatus. Toisaalta sain viime viikolla positiivisen signaalin, kun kävin toimiston InBody -laitteessa koemittauksessa. Lokakuusta oli saanut rasvaprosenttia hilattua kaksi yksikköä pienemmäksi ja rasvaton painoni on tällä hetkellä 66,9 kg. Tämä taas tarkoittaa sitä, että haaveilemani 69 -alkuinen lukema taitaa olla utopiaa.

Joka tapauksessa illalla ryhti painui kumaraan ja vedin iltapalaksi paketillisen pekonia, nam.

Taas tuli todistettua, kuinka väärin ihminen voikaan muistaa asioita. Alla ote viime vuoden blogitekstistä vuosipunnituksen alla:

"Niin se taas tuli, oli ja meni. Nimittäin Vimppain vuosipunnitus. Viime vuonna lukema oli 70,8kg ja tänä vuonna lähdin tiukasti haastamaan tuota noteerausta, jopa haaveilemaan 70 kg:n alituksesta. Keinot olivat jo astetta järeämmät, kun kävin taistoon.

Eilen sunnuntaina oli ohjelmassa aamulla reilun kolmen tunnin hiihtolenkki pakkasessa, iltapäivällä jooga (josta tuonnempana) sekä vielä tunnin sähly illan päätteeksi. Paino on huidellut 72 kg:n tuntumassa joulun jälkeen ja osansa on varmasti ollut hiihtämisellä, jonka seurauksena ylävartaloni on muuntunut lihaksikkaan jänteväksi ja siis lisännyt lihasmassallaan huomattavasti eloista painoani. Illan revityksen jälkeen join pelkästään lasin diureettia ja söin minimaalisen vähän. Tänään puolitin aamupalan ja lähdin seiskan jälkeen ladulle ennen liikuntatuntia. Lounaalla söin muodon vuoksi ja join lasin vettä. Sen jälkeen en laittanut suuhuni mitään ja istuin kaksi kokousta väistäen kaikki tarjottavat."


Kello 16.30 olin kotona ja asetuin vaa'alle noin kaksi tuntia ennen H-hetkeä todetakseni, että painoni oli lukemassa 71,5kg. Kiire oli siis jo käsin kosketeltava. Ennen vuosikokouslenkkiä (joka edeltää punnitusta) jumppasin Hannun seurassa hetken ja puin vaatteet lenkkiä varten ylleni: kerrasto, hiihtopuvun paita ja kaksi talvilämmittelyasua päällekkäin. Lenkki oli armotta liian lyhyt ja kulku karmeaa, joten totuus oli vain kohdattava. Reilun tunnin aikana onnistuin nipistämään painostani 600 grammaa, mutta lopullinen tuomio oli kuitenkin liikaa eli 70,9kg. Näin tällä kertaa...

 
Joten pudotusta vaaditaan siis vain kolmisen kiloa alittaakseeni viime vuoden lukemat. Voi tuhannen riemua!

Kuin ruohon kasvua seuraisi

Sen verran on äksönjäksöniä harjoittelurintamalla, että tahti on verrattavissa otsikon mukaiseen toimintaan. Tunne jalassa ei varsinaisesti ole parantunut ja kolmen viikon tauko alkaa näköjään tuntua pääkopassa, sittenkin. Motivatsiooni kaikkoaa hitaasti, mutta varmasti, ja siksi huomenna onkin ryhdyttävä rankomaan taas latua. Muutoin pöhötyn ihan silmissä. Siihen ei ole varaa, koska talven uusi päätavoite lymyää kahden viikon päässä lauantaina. Koska urheilullisia tavoitteita on turhan asetella, niin sopiva haaste löytyy jälleen kilojen ahtaasta maailmasta.

Nimittäin yhdistyksen vuosipunnitus toimitetaan 19.2. kerhohuoneen virallisella vaa'alla, ja kahtena viime vuonna olen kyennyt muistaakseni alle 70 kilogramman noteeraukseen. Myös blogissa ko. tapahtumat ovat saaneet aiemminkin palstatilaa. Toisaalta melko surullista, eikö totta? Joka tapauksessa tällä kertaa haaste tulee olemaan isoista isoin, koska kahdesta edellisvuodesta poiketen nyt ei tule olemaan kunnon treenijaksoa alla tai päällä, vaan puntariin asetutaan selkäkuntoutuspohjilla. Ei ole hyvä asia se.

Viime keskiviikkona päätin kuitenkin yrittää pientä rojektia painon hilaamiseen kohti 70 kiloa. Lähtötaso oli 74,9 kg, joten varsinaisiin "Rivimiehet, hurraa!!" -huutoihin ei ollut aihetta. Vuorokaudessa onnistuin ilman treeniä sulattamaan itseni lukemaan 73,6 kg, joten toivonkipinä on vielä elossa. Resepti on varsin yksinkertainen: kannattaa välttää syömistä ja juomista viimeiseen asti :)

Perjantain tein töiden takia reissun Helsinkiin ja sain nauttia itseäni viisaammasta seurasta. Tästä onnenpotkusta intoutuneena jätin vastaavasti nauttimatta lounaan tässä seurassa. Sen sijaan nilkutin lyömään lisää riitta-liisoja parkkimittariin, jotta pikavoitto ei tulisi vaanimaan kotiinlähdön koittaessa. Kotimatkalla 8½ tuntia aamiaisen jälkeen totesin päivän aikana juoneeni kaksi kuppia kahvia ja siinä kaikki. Jotta en olisi aiheuttanut vaaraa liikenteelle, kurvasin Iittalan Shelliltä vielä kupillisen kahvetta lisää ja sämpylän kylkeen. Olin aivan varma, että illalla kotivaaka antaisi jo 72 -alkuisen luvun. Ja marjat, kaikista ponnisteluista huolimatta olin onnistunut hilaamaan itseni lukemaan 74,1 kg!!! Suivaannuin tyystin ja join kolme olutta.

Shit happens, mutta taistelu jatkuu!

"Urheilijaelämää...

...minä, Melleri ja Morrison..."

Ehkä yhteneväisyydet lienevät tosin tällä hetkellä urheilun vähäisyyden määrässä ja siinä, että kenties nautin lasillisen konjamiinia (syntymäpäivälahjasellaistakiitossiitäsiskoni) illan tummetessa.

No jaa, ehkä vertaus ontuu yhtä pahasti kuin sen tekijäkin. Joka tapauksessa nyt on varmaa, että talven päätavoite tulee kariutumaan, kiitos kari. Jalan eli selän tilanne on selkeän aavistuksen verran parempi, mutta siksipä juuri en lähde riskittämään hyvää toipumis- ja kuntoutusprosessia. Näinpä saavat Angsti ja co. taistella veteraanimitaleista. Harmi juttu, olisi ollut mukava haastaa seurakaveri Mogulikin, mutta sekin jää nyt sitten seuraaviin veteraanikisoihin. Ja niitä kisoja on vielä jäljellä...

Tuossa menneellä viikolla sain kunnian olla todistamassa erästä keskustelua, jossa puhuttiin erään sisäpalloilulajin erään SM-sarjajoukkueen eräästä pelaajasta, joka oli valittanut kiireitä ja aikapulaansa valmennustiimille. Kaveri oli kuulemma jonkin sortin opiskelija, jolla koulupäivä oli kestänyt kahteentoista, mutta sen jälkeen ei ollut jaksanut enää sykkiä jotain sovittua asiaa ja oli kai treenitkin ollut vähän niin ja näin. Kerroin itsekin vähän vielä yritteleväni treenailla tässä arkielämän pyörteissä ja joitakin tavoitteitakin asetelleeni talvi-iltojen lämpimiksi. Kerroin esimerkkipäiväni ajankäytöstä tiistailta 18.1.:

6:15 Herätys ja pikaiset puurot

7:02 Pirkkahallin ovesta sisään ja vajaan tunnin nopeusvoimatreeni, varttia vaille kahdeksan sytyttivät valot halliin...

8:15 Kotiin ja nopea suihku, emännän keittämät kahvit ja leipä selkään. Työkamat niskaan ja isompien lasten aamutoimien jälkeen koulun kautta töihin. 

8:55-15:30 Töitä toimistolla, sisälsi 40 minuutin lounastauon.

15:45 Pirkkahallilla 7x1000m kiihtyvästi, viimeinen 2.59, reilu tunti kaikkinensa. 

17:10 Kotona ja pikasuihku

17:20 Isompien lasten vienti harrastuksiin ja sen jälkeen parin juoksevan asian hoitaminen.

18:00 Ruokaa masuun ja vaipanvaihdot

18:30-18:50 Selällään.

19:00 Isompien lasten haku harrastuksista ja iltatoimien säätämistä.

20:00-21:30 Taimin kanssa unitaisteluita, isommat lapset sänkyyn vähän ennen ysiä.

22:10 Sängyssä näin aikaisin ensi kerran sitten lokakuun lopun (eikä ole tämän jälkeen onnistunut vielä toista kertaa...).

Näin se homma etenee. Kyllä nämä hyvin pystyy yhdistämään.

Olinkos se minä telakalla vai kuka...

Hyvät viikonloput!

Paperikoneet alas

Näin siinä valitettavasti taitaa nyt käydä, että paperikoneet on ajettava alas, heppa laitettava talliin, pistettävä pensselit santaan, pantava rukkaset naulaan, kurvata varikolle, nousta telakalle ja hypätä sivuun. Nautinnollisen hyvän alkutalven jälkeen jalassa tuntuva vaiva on erityisen harmillinen, koska pitkästä aikaa oli taas kunnon meisinki omassa touhussa. Toki aikatauluissa on ollut taiteilua, mutta koko ajan treenaaminen on ollut äärimmäisen mukavaa ja ratavetosparraajaani lainaten: "Tärkeintä on, että nauttii." Ja nautittu on. Uuden seuran myötä olen oikeasti kokenut taas ottaneeni askeleen eteenpäin, erityisesti harjoituksellisessa mielessä.

Juuri siksi tämä vasemman takareiden säteilevä kipu kiukuttaa. Lauantain kortteliharjoitus oli testi torstaisen fysion jälkeen, jotta millaista tunnetta pukkaa koipeen. Tunne oli itse asiassa tiedossa jo aamulla ennen treeniä, koska säteilyä ja tuikkimista tuntui myös levossa parin päivän huilin jälkeen. Halusin kuitenkin katsastaa, että ovatko tuntemukset samoja kuin 2003-2004 ja 2008. Olivathan ne lähes samoja. Eli juosta kyllä pystyy, mutta tuiketta jalkaan tulee varsinkin laajemmilla liikkeillä. Kurjintahan on tietysti se, että jalka on tällä kertaa vasen, kun se aina aiemmin on ollut oikea. Positiivista oli se, että jalka kuitenkin toimi ja kipu lieventyi matkan edetessä. Rekyyli kuitenkin tuli muutaman tunnin päästä, joten syytä hölläämiseen on.

Oireet ovat nyt kestäneet viikon ja ehkä tällä kertaa reagointi on nopeampaa verrattuna aikaisempiin kertoihin. Onko siitä sitten mitään merkittävämpää apua, nähtäneen lähiviikkoina. Toivotaan ainakin parasta. Valitettavasti aiemmin selän kanssa on ollut turha odottaa ihmeitä eli vain aika on lopulta kadottanut oireet, toki myös leikkaus 2004. Ja se aika on yleensä ollut 2-5 kk. Jos näin on tällä kertaa, täytyy tulevan kesän kuvioita katsella uudelta kantilta. Vielä ei tietysti ole aika miettiä niin pitkälle, mutta realistina olen tämän selän kanssa oppinut aina pelkäämään pahinta.

Syytä tilaan voi tietysti aina jossitella, mutta tie, totuus ja elämä lienee kuitenkin se, että jo SM-yöstä 2003 saakka on menty jatkuvasti  enempi vähempi veitsi kurkulla, koska lannerangan alimmat nikamavälit ovat olleet heikossa kunnossa. Jumpalla voi lihaksia vahvistaa, mutta repaleisia välilevyjä ja nikamien rakenteellisia ongelmia ei kai suoranaisesti paranneta vuosien juoksuharjoittelulla. Jälkiviisaana voi tietysti todeta, että sählynpeluuta olisi pitänyt välttää, samoin kovia hyppyjä. Mutta minkäs teet, kun on innokas ja ponteva...

Mutta eipä vaivuta synkkyyteen, vaan otetaan tulokulmaksi ilon kautta hiipiminen. Ja jos ei meinaa koipi tulla kondikseen, niin ryhdyn miettimään paluuta autosuunnistuksen pariin. Edellisestä kilpailusta on kulunut reilut kymmenen vuotta, mutta aika ajoin on tullut pientä kipinää, jos vielä joskus. No, enää puuttuu vain kuski ja kalusto ;)

Mutta tästä jatketaan päivä kerrallaan. Voihan se olla, että ensi viikolla ollaankin jo peitsi tanassa asettumassa viivalle :)