Tausta: Hyvän treenijakson jälkeen jouduin siis työni puolesta lasten liikuntaleirille ja siitähän se sitten alkoi. Maanantaina jouduin pukeutumaan maskotiksi ja aikatauluhässäkän takia välillä olin hiestä märkä ja välillä vilutti. Lisäksi tietysti lapset halusivat vetää hännästä, lyödä mahaan, repiä päätä irti ym. mitä nykymuksut luonnollisesti tekevät.
Tiistaina kurkku oli lievästi arka ja alla kahdet kuuden tunnin yöunet. Leirille saapui ryhmä ihania naperoita, joiden valvonnasta vastasin. Päivällä satoi vettä pariin otteeseen ja vaatteiden vaihtoon ei ollut saumoja. Yöllä sitten koulun lattialla yksi Jusu-Petteri ei saanut oikein huilattua ja jouduin vaksimaan ihan tuelta. Unta tuli tunti sinä yönä ja aamulla oli paketti kasassa, kuumetta 38 ja flunssainen olo. Siitä alkoi taistelu tautia vastaan erilaisilla lääkkeillä sellaisella voimalla, että vatsanpeitteet huusivat hoosiannaa. Torstaina oli nokka aivan tukossa, eikä lämpö ottanut kadotakseen. Siinä vaiheessa oli jo ensimmäinen pikapuhelu valmennusjohtoon otettu. Perjantai-iltana olo alkoi parantua, ja kisa-aamuna koitin pienen lenkin, ensimmäisen viikkoon. Tein päätöksen, että pystyn juoksemaan ja viimeinen soitto valmennuksen vanhimmalle. Päivän aikana olo alkoi taas vajota lämpöilyn puolelle, mutta päätös oli jo tehty ja pelonsekaisin tuntein ajelin Kytäjälle.
Kisa: Ile toi viestin loistavasti ja siitä oli ihmislapsen hyvä jatkaa. Verryttely oli tuntunut ihan kohtuulliselta, joten ihan niin paljoa ei enää pelottanut. Alku sujui rennosti ja suhteellisen sujuvasti parilla mutkalla höystettynä. Kolmoselle mennessä näin ensi kertaa Ulricehamnin ja nelosella aavistelin olevani ihan kärkijoukoissa, koska muita ei näkynyt. Kuutoselle etenin varovasti ja Täbyn mies tuli lipulle kiinni. Seiskalle mentiinkin pitkään peräkkäin. Vauhti ei ollut mitenkään tiukkaa ja jouduin jopa vähän passailemaan. Noin 250 metriä ennen rastia en saanut maisemaa sopimaan karttaan ja jäin ihmettelemään sata metriä rastista ykkösosuuden valojen keskelle. Minuutin kujuilun jälkeen Kahelin, Hölsö ja Tommila tulivat ja heittäydyin virran mentäväksi. Siihen loppui oma sujuva suunnistamiseni Jukolassa 2010.
Seuraavat liput löytyivät ihan kohtuudella, mutta erittäin kuvaavaa omalle tekemiselle oli TV-rastista sivuun ajaminen vihreälle suolle. Pitkälle välille oli melkoinen kööri kasassa ja porukassa oli epätietoisuutta reitistä. Koodeista bongasin, että itsellä on eri lippu päädyssä kuin muilla. Lopulta löysin itseni letkan kärjestä ja samalla alkoivat ensimmäiset hiipumisen oireet takareisikramppeineen. Onneksi muilla ei ollut menohaluja ja sain löntystää hetken keulassa. Kunnes tuli taas Ulricehamn takaa. En vielä tässäkään vaiheessa tajunnut kaverin olevan Öhlund. Jos olisin tajunnut, en olisi seurannut. Nyt seurasin henki hieverissä ja loppuosa välistä mentiin ihan susireittiä, hävettää oikein. Mutta eipä ollut saumoja omaan työhön, kun katse piti pitää vain jaloissa kaatumisen pelossa. Tylsää. Rastia 14 lähestyttäessä porukassa oli jo Halden ja co. , joten halusin varmistaa olinpaikkaani. Pysähdyin letkan kärjessä ison jyrkänteen kohdalla ja eteen pääsi tukku miehiä. Oman lipun otin sujuvasti ja taas pääsin tekemään hetken omaa työtä. Rastilla 15 olin jälleen Kahelinin ja Tommilan selässä ja samalla viestin kärjessä. Nyt alkoivat krampit todella purra ja rastille 16 mennessä vauhti oli jo varsin hidasta, onneksi oli muillakin. Haldenin paita tuli eteen ja silloin päätin, että tässä tullaan vaihtoon asti, koska loppuosa oli selkeästi putkea. Jotkut tosin huutelivat yhä sitkeästi koodeja. Viimeiset liput tulivat vastaan epävarman hitaasti, mutta letkan mukana lonnien. En ollut varma tilanteesta, koska Jaanankalliolla olin kuulevinani jotain kahden minuutin eroja. Loppusuoralla tilanne kuitenkin valkeni ja vaimon karjuessa kiriä tiesin tulevani kärjen mukana vaihtoon. Ehkä.
Takareidet löivät järkyttävään kramppiin juuri ennen vaihtoleimausta, ja karttatelineellä jouduin hiukan ojentamaan jalkoja. Jätkät huusivat naamat punaisina, ymmärtäähän sen kun Halden meni kärjessä kevyillä jaloilla. Yritin harppoa suorilla koivilla puomille, mutta krampit löivät vain koko ajan pahemmin. Onneksi piina päättyi ja sain lapun Heikalle. Loppu olikin sitten muiden heiniä.
Rekyyli: Totuus lienee melko selvä eli juoksin kisan sairaana. Jos kisa ei olisi ollut Jukola tai MM-kisa, en olisi juossut. Olo oli kisan jälkeen melko karmea ja kuumetta oli saletisti jokunen aste. Ratkaisu ei ollut missään nimessä viisas, vaan todella tyhmä. Jos oltaisiin oltu kolmen joukossa, ei kaduttaisi. Mutta nyt kaduttaa. Lääkäri löysi tulehduksen sekä poskionteloista että korvista ja nyt olen lääkekuurilla. Lisäksi olin ilmeisesti lyönyt vasemman jalan isovarpaani kisassa, ja siinä epäillään nyt olevan murtuma. Joten mitä opimme tästä? Emme niin yhtään mitään.
Hyvää juhannusta kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti