Kausi on kahta vaille nipussa. Toivottavasti siis kahta vaille. Tänään olisi se toinen niistä kahdesta. Ja huomenna sitten se toinen niistä kahdesta. Tiedä häntä. Tuskin koskaan, jos silloinkaan, on näin heppoisilla eväillä oltu menossa SM-yöhön. Toivo kiteytyy oikeastaan ystäväni ja tuttavani, arkkienkeli Uzbe Hytösen tekstiin "Herkistävä flunssa". Vajaan viikon tauko harjoittelusta ei suoranaisesti tee terää, vaikka näin tietysti haluan uskotella itselleni, erityisesti kun karsinnan starttiin on aikaa melkoisen tarkkaan 12 tuntia.
Maanantaina ja tiistaina palailin hiljalleen lenkkeilyn pariin, hitaasti kiiruhtaen. Keskiviikkona oli sitten ainoa mahdollisuus tehdä jonkinlainen harjoitus ja Teerinevallahan se oli hyvä käydä eksymässä. Vanhat lainalaisuudet olivat jälleen voimassa:
- en kykene lukemaan tulostekarttaa, vaikka kuinka yritän, ainakaan siinä vauhdissa kun haluaisin
- sujuva suunnistus ja saumaton keskittyminen näyttäisi nykyään vaativan kilpailun toteutuakseen, ja tämän kauden perusteella sellaisen kilpailun, jonka etuliitteessä on kaksi isoa kirjainta.
Tuo jälkimmäinen tullaan toivottavasti todistamaan oikeaksi tulevan 48 tunnin aikana. Sillä olisihan se kiva päättää kausi hyviin suorituksiin, edes. Joo joo, onhan siellä vielä mannapuurot ja muut haulikot...
Joka tapauksessa keskiviikon treenissä oli ajatus mennä kiihtyvästi eli saada sujuvuus hanskaan ja lopuksi varovasti kokeilla koneen vauhtiominaisuuksia. Pitkin matkaa ajauduin välillä oikealle, välillä vasemmalle, jolloin nuoret poijjaat kuittailivat lipuille oikealta ja vasemmalta. Kun letkajenkka alkoi olla jatkuvaa, päätin nostaa suunnitellussa paikassa vauhdin. Ja löysin itseni 200m vasemmalta kaseikosta ja nuoret poijjaat jatkoivat kuittailuaan... Ei varsinaisesti mikään itseluottamusta nostattava fakta. Eikä se menokaan nyt ihan hääveintä ollut.
Edellisten perusteella jäi valmistautumisen viimeiseksi oljenkorreksi uusi innovaatio eli kevyt pitkä lenkki kisaa edeltävänä päivänä. Nythän se on hyvä kokeilla, jos joskus. Kannoksi kaskeamiseen tuli kuitenkin yllätys yllätys, kun torstain työkeikalta toimistolle ajellessa vasen selkäfilee löi julmettuun kramppiin. Tässä vaiheessa kiroilun ja naurun sekainen atmosfäääri leijui pösössä, kun totesin itselleni: "Ei j*******a voi olla totta!!"
Mutta illan pimetessä pirkkalainen polusto ja tiestö sulatti fileet jonninmoisesti ja saunan lauteilla oli jo hymy herkässä kera vissylasin. Joten eteenpäin läpi harmaan kallion Mynämäen maisemissa. Tänään on lähtöpaikka kahden vauhtikoneen välissä. Saas nährä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti