Betonia

Toinen sprintti kärsittynä ja tänään kirjaimellisesti. Arpa oli antanut viimeisen paikan ja Tsaari kiitti valamalla Hämeen linnasta betonia reisiin. Meno oli alusta lähtien tumman sävyistä ja itse asiassa jo verryttelyssä sykkeet jäivät liian alas, vaikka yritin murjoa dieseliä auki. Kiitos vaan järjestäjille leikkikentän kokoisesta lähtökynnyksestä, jossa piti samalla verrytellä. Ei näin! Itse olen todellinen elämäntapaverryttelijä, joka tarvitsee tilan itselle ja egolle. Kuuluuhan ohjelmaani yksinäinen murjotus, juoksutekniikat, jumppaliikkeet, aukaisuvedot, perusjyystö, meditaatio, kusella käynti neljässä eri kohdassa reviirin merkitsemiseksi ja pahojen henkien karkottamiseksi...

Ja ketut, aivan sama. Olin vaan todella lahna tänään, koska en ilmiselvästikään ollut palautunut eilisestä. Lisäksi keksin muutaman muun syyn, jotta pysyn valintaspekulaatioissa tiukasti mukana:
1) heräsin ensi kertaa lomallani klo 7.00
2) söin liikaa
3) söin liian vähän
4) varpaassa ollut kihti aiheutti pohjallisen poistotarpeen, josta mieleltään nuoren miehen vanha kantakalvo ei tykännyt
5) naiset änkesivät kynnyksellä heti vessajonoon ja aiheuttivat kiireen, josta seurasi liian lyhyt verryttelyaika
6) verryttelin liikaa
7) viimeisen viikon aikana on tullut jo neljä raitista päivää, mikä poikkeaa liiaksi normaalista ja aiheuttaa vieroitusoireita
8) kartta oli liian selkeä ja rata liian helppo
9) pummasin rastia 15
10) tämä oli sprintti, ja niihin en osaa suhtautua niiden vaatimalla vakavuudella (no jos hädin tuskin näkyvät polut piirretään tietä muistuttavalla symbolilla, niin ole siinä sitten johdonmukainen, tä!)

Maastohan oli ihan kivaa ja kartta kelpasi rastia 15 lukuun ottamatta. En saanut nenämuotoa ja vihreitä osumaan kuvatulla tavalla näkökenttääni, ja tällä kertaa lippukaan ei vilahtanut. Pikku koukero oikealta ei tuntunut niin isolta, mutta jösses sentään takkiin tuli 30s ja entisestään ankea sija putosi vielä 10 pykälää.

No toki tiheämmän vihreäviivoituksen käyttö hämmensi hämäläistä ja meinasin ihan ryhtyä kiertelemään, kunnes kuutoselle mennessä kuuden minuutin vauhtia latoessani tajusin pelin hengen: turha kierrellä. Kyseisen symbolin käyttö Hämeessä herättää yleensä hiljaista kunnioitusta, sillä näille alueille kirjaudutaan sisään täysin omalla vastuulla ja kuolemaa halveksuen. No, ei näköjään täällä. Ja huomenna kun menen tällä periaatteella, niin varmasti nuoressa vesakossa kiroan...
Paluumatkalla tajusin urheilutuloksista saatavan nautinnon ihan konkreettisesti kuunnellessani radiota. Jouduin jo toista päivää autoilemaan perheemme pienemmällä ranskalaisella ilmastoimattomalla ihmeellä, koska pösoo tyhjensi renkaan toissa yönä jonkun vandaalin ujuttaman piikin takia. Puhallin ja moottori huutavat autobaanalla sitä verran kovaa, että radiossa on oltava pomminvarma asema, jotta jotain saa kuulumaan. Ja se on Radio Suomi! Tai niin kuin itse sanovat Suomen radio... Mikä muu asema sopisikaan paremmin kaltaiselleni humppapeltojen suurelle kyntäjälle...

Joka tapauksessa kuuntelin jotain maakuntaradion juontajaparin nohevaa sanailua alkupaluumatkan tai paluumatkan alun. Moottoritielle tultaessa joku Pasi Kuikka Pohjanmaan radiosta oli heittänyt tälle Mikko Kekäleelle haasteen korkkarijuoksusta. Eli 20 metrin matkan korkkareissa. Kuikka oli tekaissut noin neljän sekunnin ajan 6,8 cm:n koroissa ja nyt Kekäle vastasi livelähetyksessä vetoon. Jotta selitykset saatiin jo ennen kisaa kuntoon, mies laittoi 8 cm:n korot. Hehkutuksessa sankari keräsi adrenaliinia ja koko akti oli lopulta ohi 3,07 sekunnissa. Kaveri riehaantui täysin ja uhkui maskuliinista voimaa siinä määrin, että välillä taisi unohtua jalassa olevan naisten korkokengät. Oli tämä atleetti jo etukäteen uhkunut, että kunnia taitaa mennä, mutta mainetta tulee ja se on todellisen miehen merkki.

Väliin tuli jokunen biisi ja studiossa istuneen naistoimittajan ihastelua. Päästyäni jo Pirkkalan porteille Kekäle oli palannut studioon ja kuulosti kovin alakuloiselta. Kaveri katseli nettiin laitettuja kuvia suorituksen kohinasta ja kuulemma se kunnia olikin jo alkanut kiinnostamaan maineen sijaan, varsinkin nyt kun adrenaliini ja endorfiini olivat haihtuneet elimistöstä. Todellinen miesten mies, sanon minä!

Huomenna muistan kerätä miehistä adrenaliinia ja lopuksi nauttia endorfiinistä, kunnes kaipaan jo mennyttä kunniaani. Nyt vedän lautasellisen perunoita, ja syön lopulta itseni yli ettei huomenna vahingossakaan kulje. Kyllä rastiviikko on hieno juttu!