Huhhuh! Nyt on ottanut aikaa henkisesti palautua sprinttiprojektista, viisi treenipäivää ja yksi kisapäivä päälle kahdella startilla. Ei ollut helppoa. Koitin hakea vahvasti negaation kautta, mutta ei auttanut mouhaaminen edes kynnyksellä: ihan jäi kiva fiilis koko tapahtumasta. Itse asiassa oikein harmittaa, kun en keksi mitään valittamista, se kun olisi trendikästä nyt. Radat olivat Tsaarin mieleen, samoin kaikki muu. Edes karsinnassa puuttumaan jäänyt elektroninen leima ja siitä seurannut itkumuurille ohjaaminen ei saanut henkeä mieheen. Samperi! Ei saa tuollaisia kisoja järjestää, menee negaatiosta elävältä kaverilta voima ja ponsi elosta. Toisaalta kielen päällä olisi kyllä kosolti ajatuksia suunnistuksen nykytilasta ja "kehityksestä", mutta odottakoon nyt kesähelteitä...
Itse sprinttisuorituksista jokunen värssy. Karsinnassa yritin rempoa sen, mitä kykenin, kuitenkin jollain tavalla säästellen. Tosin omasta sprinttitasosta kun ei ollut harmainta haisua, niin jokseenkin epävarmaa oli. Ratahan oli helppo, vaikka viimoisella siirtymävälillä en enää muistanut, kuinka paksua viivaa ei saanut ylittää ja olin jo hetken lähdössä kiertämään asematunnelin kautta. Suurin jännäys tuli, kun maalissa väittivät, että kolmosrasti uupuu. Hetki siinä sitten tulkkailtiin tarkistuslipuketta (joka oli viittä vaille jäädä pois, kun järjestäjät tyhjäsivät kynnystä ennen kuin menin lähtöön, vanha jermu totesi lipuketta kysellessäni: "mulla on alkuperäinen kortti ja hyvin toimii, ei ole koskaan tarvinnut leimoja kortista tarkistella."), ja lopulta selkeä piikinjälki löytyi kortissa. Muut kun sprinttileimaa, niin ei takuulla jää piikkijälkeä - Tsaari kun sprinttileimaa, niin jää pelkkä piikkijälki. Täh?! Joka tapauksessa voitin historiallisesti oman eräni ja pääsin finaaliin isojen pyssyjen sekaan.
Finaalissa noudatin Mankelin aforismia: "Matka tappaa vauhdin." Lopussa oli jalat jo kanveesissa ja jälkianalysin perusteella valitsin radan viimeisellä kolmanneksella kuusi kertaa hitaamman reitinvalinnan. Kuvannee jotain omasta sprinttitaidostani. Lopussa oli pasmat mennä sekaisin, kun yhdellä valinnalla kurvasin terassin ohi, josta houkuttava keskioluen ja tupakin sekoittuman hienostunut aromi tulvahti nenääni. Jalkani kääntyivät automaattisesti ovea kohti, mutta keuhkot veivät kohti rastia. Lopputulos oli historiani paras eli jaettu 18. sija yhdessä supernopean Oman kanssa. Illalla nautin tyytyväisenä jokusen palautusjuoman ja myhäilin saunan lauteilla: "Ei musta silti sprintteriä saa."
Nyt alkaa seuraava projekti, joka huipentuu heinäkuun alkupuolelle. Sitä ennen kaikki on vain harjoitusta. Paitsi Jukola. Ja Crescent-iltapika. Ja Rautia-rastit. Ja Haku-Veikon rastit. Muuten vain treenaan. Ja treenaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti